Postal 2
Huumori ja pistävä satiiri ovat usein tehokkaita sosiaalisen kommentaarin keinoja. Vitsien avulla on helpompi käsitellä vaikeita aiheita, vaikkakin ne vitsit voivat välillä tuottaa myös epämukavaa oloa, koska kritiikin kohteena olevat ongelmat ovat pohjjimmiltaan epämukavia. Hyvä esimerkki tästä voisi olla vaikka Mel Brooksin legendaarinen Blazing Saddles (Suomessa Villiä hurjempi länsi), jolla oli paljon sanottavaa muun muassa rasismista.
Huonoja esimerkkejä löytyy myös valtavasti, sillä huumori ja pistävä satiiri ovat aika pahuksen haastavaa kirjoitettavaa. Väärällä tavalla huonot vitsit eivät naurata, ja siinä sivussa pitäisi vielä taitavasti käsitellä niitä vaikeita aiheitakin. Mopo hurauttaa helposti metsään ja joskus suorastaan koko metsän läpi ja samaa vauhtia alas lähimmältä kalliolta. Ja oho, siellähän se Postal 2:n mopo lentääkin jo komeassa kaaressa kohti montun pohjaa!
Ensimmäisen persoonan räiskintäpeliltä näyttävä Postal 2 kertoo tarinan ränsistyneessä asuntovaunussa asuvasta Postal Dudesta, jonka nalkuttava vaimo (kuinkas muuten) jakelee mutisten takaisin nalkuttavalle miehelleen arkipäiväisiä askareita, joiden tekeminen jotenkin aina päätyy massamurhaan ja rikoksiin ihmiskuntaa vastaan.
Ensimmäisenä päivänä pitäisi esimerkiksi hakea palkkakuitti työnantajalta, pelin kehittäneeltä Running With Scissors -studiolta, mutta kesken palkanmaksun peliväkivallan suututtamat protestoijat hyökkäävät studiolle rynnäkkökiväärit käsissään ja aloittavat tulitaistelun yhtä raskaasti aseistettujen pelinkehittäjien kanssa. Ja sitten samaa ideaa toistetaan uudelleen ja uudelleen.
Kirjastossa vihaiset kirjanpolttajat aloittavat tulitaistelun kirjaston henkilökunnan kanssa. Entisen lapsitähti Gary Colemanin nimmaritilaisuudessa Colemanin vihaiset henkivartijat aloittavat tulitaistelun poliisien kanssa. Kirkossa vihaiset terroristit (jotka kaikki näyttävät Osama bin Ladenin karikatyyreiltä, kuten kaikki muutkin pelin Helsinkiä idempää tulevat hahmot) aloittavat tulitaistelun raskaasti aseistettujen pappien kanssa.
Pelinä Postal 2 ei siis ole kovin kummoinen, mutta entä sosiaalisena kritiikkinä? Vitsinä? Kai sillä nyt jotain annettavaa on?
Postal 2 yrittää olla vidopelien South Park. Sen kehittäjät ovat kuvitelleet, että heillä on todella paljon painavaa sanottavaa sensuurista, terrorista, amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja monista muista aiheista. Tämä on totta: sanottavaa on paljon, mutta se kolikon toinen puoli – kyky sanoa jotain sanomisen arvoista – puuttuu kokonaan.
On korostettava, ettei minulla ole mitään tyhmiä, huonoja tai edes ala-arvoisia vitsejä vastaan, kunhan ne on kerrottu hyvin. Muutamat Postal 2:n vitsit kyllä vähän hymyilyttivät, kuten kaupunkia kiertelevän, ärsyttävän marssiorkesterin tuhoutuminen terroristin asentamaan tienvarsipommiin. Mutta valtaosa pelin huumorista on vain niin kömpelöä ja tylsää. Ettäkö intialaisen pyörittämässä marketissa haisee pahalta? Pankin edessä on kultainen patsas, jossa kapitalisti kirjaimellisesti talloo työmiehen lyttyyn? Kirkossa on hämärä seksiluola?
Myös pelin päähenkilö, Postal Dude, yrittää olla sanavalmis sankari, joka brutaalisti ownaa kaupungin typeriä asukkaita pistävillä kommenteillaan, mutta kun kukaan ei ole pystynyt kirjoittamaan ”hei mulkku, haista p*ska!” -tason läppää parempia kommentteja, koko hahmo tuntuu lähinnä traagisen säälittävältä vuosituhannen vaihteen coolin turboateistinettitrollin prototyypiltä. Jos kehitystiimi haki tätä tulosta, molemmat peukut pystyyn. Mutta jotenkin epäilen sitä.
Joten mitä jää lopulta jäljelle? Peli, jonka pelaaminen ei ole hauskaa, kommentaaria, jolla ei ole oikeasti mitään sanottavaa, sekä pino vitsejä, jotka eivät enimmäkseen naurata – ei varsinaisesti voittava yhdistelmä. Huono maku ei siis ehkä riitä pelastamaan huonoa peliä.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.