Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä mies voisi seuraavaksi ottaa retrosteluun!
Lapsuusvuosien suuri suosikkipelini oli Jordan Mechnerin käytännössä yksin kehittämä Prince of Persia. Mechner oli noussut pelimaailman tietoisuuteen jo muutamaa vuotta aiemmin Karateka-pelillään, jonka julkaissut Brøderbund odotti Mechneriltä seuraavaksi jatko-osaa menestyspelilleen.
Toisin kävi, sillä Brøderbund oli antanut Mechnerille taiteellisen vapauden valita itse projektinsa, joten mies suuntasi hieman suuntaan. Mechner ammensi inspiraatiota Tuhannen ja yhden yön tarinoista, Indiana Jones -elokuvista ja vanhoista Robin Hood –leffoista lähtiessään luomaan elämää suurempaa toimintaseikkailuaan.
Muinaisessa Persiassa asiat eivät ole hyvällä mallilla. Sulttaanin ollessa vierailla mailla sotaretkellään hänen neuvonantajansa, velho Jaffar, on siepannut vallan haltuunsa. Koko maan kumarrellessa entisen visiirin suuntaan vain yksi on hänen tavoittamattomissaan: sulttaanin tytär. Jaffar antaa prinsessalle yksinkertaisen valinnan: tulet vaimokseni tai menetät henkesi. Prinsessan ainoa toivo on pelin nimetön sankari, jonka pelastusretki näyttää epätoivoiselta. Mies on heitetty linnan alaisiin vankityrmiin mätänemään ja aikaa operaatiolle olisi vain yksi tunti.
Prince of Persian suuri jippo on, että pelaajan käytössä on periaatteessa rajaton määrä elämiä, mutta peli täytyy läpäistä yhdessä tunnissa. Muuten Jaffarin loitsu pistää prinsessan päiviltä ja päättää pelin. Tämä antoi Mechnerille vapauden tehdä pelistään kauniisti sanoen haastavan. Luolastot sekä niiden yläpuolella sijaitseva palatsi ovat täynnä kieroja ansoja: lattia voi romahtaa alta tai katto pudota niskaan, lattiasta voi singahtaa esiin lävistäviä piikkejä. Välillä eteen voi tulla vaikka katosta lattiaan nakuttava valtava giljotiini, jonka läpi pitäisi juosta. Työturvallisuus ei ollut ilmeisesti suuri juttu muinaisessa Persiassa.
Ongelmaa pahentaa se, että Prince of Persian kontrollit ovat persoonalliset. Prinssi ohjautuu kuin valtamerilaiva, sillä juoksuun lähdetään hitaasti, käännökset tehdään vielä hitaammin ja hyppyihinkin täytyy ponnistaa useamman askeleen verran. Tämä kaikki on toki kovin realistista, mutta moni kuolema johtuu aika pitkälti ohjausvirheistä. Ai tämä puolen metrin ponnistusmatka ei riittänytkään, vaan prinssi juoksi suoraan rotkoon? Ja nyt toisella yrityksellä ponnistus lähtikin liian kauaa ja taas mennään rotkoon?
Rehellisesti tämä ei kuitenkaan ole niinkään haitta kuin osa pelin charmia. Kun niskassa ei ole rajoitettujen elämien aiheuttamia paineita, yllättävät ansat ja veriset kuolemat enemmänkin viihdyttävät kuin ärsyttävät. Tosin edelleen rehellisyyden nimissä on todettava, että itse pelasin aikanaan Prince of Persiaa loputtoman ajan mahdollistavan huijauskoodin kera.
Kontrollien kankeus selittyy osittain sillä, että pelin animaatiot ovat edelleen todella kauniita, kun taas vuonna 1989 ne olivat miltei tajunnanräjäyttäviä. Hahmot ovat hämmentävän hyvin animoituja, joskin hieman fuskaten. Suoran piirtämisen sijaan Mechner hyödynsi animaatioissaan niin kutsuttua ”rotoscoping”-tekniikkaa, eli piirsi hahmojen animaatioruudut oikeiden näyttelijöiden suoritusten päälle ruutu kerrallaan.
Prinssin normaaleita liikkeitä varten Mechner värväsi avukseen pikkuveljensä, joka sitten juoksi ja hyppi pitkin takapihaa videokameran edessä. Miekkailukohtauksia varten Mechner hyödynsi Erroll Flynnin elokuvia, joten Prince of Persiaa pelatessaan voi nähdä Robin Hoodin miekkailukohtauksia… tavallaan.
Tarinan edetessä mukaan heitettiin aina enemmän fantasiaelementtejä. Perustason kätyreiden lisäksi prinssi joutuu muutaman kentän jälkeen taistelemaan yllättäen eläviä kuolleita vastaan, ja jokainen peliä pelannut muistaa varmasti sen yhden taikapeilin, jonka läpi juokseminen vapautti toiselta puolelta prinssin varjokopion. Tämä varjokopio ilmestyi myöhemmin kiusaamaan pelaajaa varastamalla tämän nokan edestä parannusjuomia ja muita esineitä – ja koska kyseessä oli prinssin varjokopio, kopion vahingoittaminen vahingoitti prinssiä itseäänkin. Aika korkealentoista kamaa vuoden 1989 tasohyppelypelille!
Tämä on ehkä muutenkin hyvä yhteenveto koko Prince of Persiasta: se ei todellakaan ollut mikään tusinapeli. Ainutlaatuinen tunnelma, oikean tunnin maksimikesto, kenttien välillä silloin tällöin nähdyt pienet välianimaatiot kärsimättömästi odottavasta prinsessasta ja aikaisekseen todella komea ulkoasu tekivät Prince of Persiasta uniikin pelikokemuksen. Selvästi myös pelinkehittäjät höristivät korviaan, sillä Another World ja Flashback – sekä muutamat muut 90-luvun alkupuolen pelit – lainasivat Prince of Persiasta ideoita ja vaikutteita urakalla.
Oli todella kiva huomata, että yli 30 vuoden ikä ei ollut myöskään himmentänyt pelin loistoa, sillä pienten teknisten ongelmien jälkeen persoonallinen tasohyppely toimii edelleen kympillä. Suosittelen!
Prince of Persiaa retrosteltavaksi ehdotti nimimerkki Izmou. Jos haluat itse nähdä käsittelyssä jonkun pelin, kommentteihin saa heitellä ehdotuksia.