Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä mies voisi seuraavaksi ottaa retrosteluun!
Tunnustus: en ole koskaan ollut hirveän hyvä kauhupelien – tai kauhuelokuvien, tai kauhukirjojen – kuluttaja, koska eläydyn niihin niin voimakkaasti, että niiden pelaaminen esimerkiksi pimeässä huoneessa on aivan liian ahdistavaa ja pelottavaa.
Ehkä paras oppikirjaesimerkki tästä on vuoden 2001 Project Zero, eli rapakon takana Fatal Frame, jonka aikanaan fiksuna miehenä ostin siitä huolimatta, että esimerkiksi Resident Evil ja Silent Hill olivat olleet minulle aivan liian intensiivisiä kokemuksia.
Mutta kyllä tästä selvitään, vai mitä? No ei selvitty.
Muistan vieläkin, melkein 20 vuotta myöhemmin, sen ensimmäisen Project Zero -pelisessioni. Paikalla oli minun lisäksi pari muutakin kaveria ja kun aloimme pelaamaan, ensimmäiset 10 minuuttia olivat täynnä sitä hermostunutta vitsailua, jolla epävarmat nuoret miehet yrittävät peittää jännityksensä ja ahdistuksensa. Pelin edetessä vitsailu väheni ja noin 20 minuutin pelin jälkeen istuimme kaikki hipi hiljaa pimeässä huoneessa pelaamassa japanilaista kauhupeliä. Noin 20 minuuttia myöhemmin pistin pelin kiinni enkä sitten palannutkaan sen pariin ennen kuin viime viikolla.
Tecmon Project Zero on hieman erilainen selviytymiskauhupeli, aikanaan suorastaan vallankumouksellinen sellainen. Siinä missä esimerkiksi Resident Evil ja jopa Silent Hill aseistavat pelaajansa konkreettisesti pimeyden kauhuja vastaan, Project Zero ei anna pelaajalle mitään kameraa järeämpää asetta.
Pelin kamera lainaa nimensä, ”camera obscura”, valokuvauksen historiasta, mutta siinä missä oikeat ”hämärät huoneet” olivat alkeellisia kameroita, tämä camera obscura antaa pelaajalle kyvyn nähdä asioita, joita kuolevaisten silmät eivät pysty havaitsemaan – kuten esimerkiksi kummituksia.
Pelaajan tehtävänä on tunkeutua kymmeniä vuosia hylättynä olleeseen kartanoon, joka huhujen mukaan on täynnä henkiolentoja. Huhut osoittautuvat nopeasti todeksi: ensin paikalle lähtenyt tutkimusryhmä katoaa jälkiä jättämättä, minkä jälkeen näitä etsimään lähtenyt opiskelija häviää myös limboon. Etsijää etsimään lähtee tämän nuorempi sisko, jolla riittääkin sitten kauhujen kartanossa tekemistä.
Kaikki pelin aaveet eivät suinkaan ole pahansisuisia. Osa on vain kartanon henkien viattomia uhreja, joiden sielut vaeltavat nyt loputtomasti pimeissä käytävissä etsien tietä ulos. Monilla hengillä on kuitenkin pahat mielessä, ja niiltä selviytyäkseen on oltava pahuksen hyvä kuvaaja. Pelin maailmassa alkuperäiskansojen uskomukset siitä, että kamerat varastavat kohteensa sielun, ovat nimittäin totta, ja kummitukset pistetään kuriin räpsimällä näistä valokuvia.
Tämä ei ole käytännössä hirveän helppoa, sillä kummitukset liikkuvat aktiivisesti ympäriinsä ja pelin kamerakontrollit ovat suoraan sanoen karmeat. On niin vuoden 2001 shittiä kuin olla voi, että kameralla tähdätessä vasen analogitikku liikuttaa kameraa ja oikealla tikulla liikutaan itse ympäriinsä. Arvatkaa, montako kertaa tämä täysin päinvastainen logiikka tappoi minut?
Taistelu on hermoja raastavaa puuhaa pelaajan yrittäessä pitää kummitusta kameransa tähtäimessä, jotta sen energia latautuu ja lopulta räpsäisty kuva tekee mahdollisimman paljon vahinkoa. Todelliset prot odottavat viime hetkeen, jolloin kummitus on juuri iskemässä, sillä nämä toimintaotokset ovat erityisen tehokkaita – mutta myös erityisen vaarallisia.
Ajatus käyttää kameraa aseena on mainio myös sen takia, että se asettaa pelaajan välittömästi ja intiimisti kosketuksiin kaikkien kartanon kauhujen kanssa. Kummitukset ammentavat inspiraatiota japanilaisen kauhun perinteistä ja ovat usein todella ikävän näköisiä.
Project Zeron tunnelma on muutenkin erinomainen, sillä peli käyttää erinomaisen hyvin valoa ja varjoja, sekä filtteriefektejä luodakseen ulkoasun, joka näyttää edelleen hyvältä. Miltei 20 vuoden odottelu ei ollut myöskään vienyt peliltä sen pelottavaa voimaa, sillä nytkin sen pelaaminen pimeässä asunnossa oli vähän turhan jänski kokemus. Rehellisesti sanoen englanninkieliset näyttelijänsuoritukset syövät vähän kauhun tehoa, koska ne ovat välillä tragikoomisen kehnoja. Olisi ehkä parempi pelata japaninkielisillä puheilla ja tekstityksillä, mutta tämä ei ollut ainakaan minun versiollani mahdollista.
Mutta silti: Project Zero on erinomainen selviytymiskauhupeli. Sen modernisoitu versio Resident Evil 2 Remaken hengessä kelpaisi myös mainiosti, sillä peruspeli toimii edelleen mahtavasti. Pienet käytettävyysmuokkaukset ja ulkoasun ehostukset tekisivät siitä vuoden 2020 mittarillakin huippupelin.