Kaikkien aikojen paras nyrkkeilypeli ei ole edes nyrkkeilypeli
Jos minulta kysytään kaikkien aikojen parasta nyrkkeilypeliä, valintani on superhelppo eikä vaadi hetkenkään miettimistä: vastaus on tietenkin Punch-Out. Tämä on hieman hämmentävää, sillä Punch-Out ei oikeastaan edes ole varsinainen nyrkkeilypeli, vaan pikemminkin puzzlepeli, joka sattuu vain näyttämään nyrkkeilyltä.
Kasibittiselle Nintendolle alkujaan julkaistu peli tarjoili aikaisekseen todella komeaa grafiikkaa, sekä niin hyvää pelattavuutta, että edelleen – yli 30 vuotta myöhemmin – sitä pelaa ilokseen ja täysillä pelistä nauttien.
Punch-Outin idea on simppeli. Pelaaja on Little Mac, uraansa aloitteleva nyrkkeilijä. Hänen tehtävänään on kivuta useamman nyrkkeilypiirin läpi haastaen aina kovempia ottelijoita ja kellistäen lopulta piirin mestarin. Koko roskan lopussa odottaa sitten versiosta riippuen joko pahamaineinen Mr. Dream, tai vielä pahamaineisempi Mike Tyson.
Nintendo kun otti ja lisenssoi vielä tuolloin aivan uransa alkuvaiheilla olleen nyrkkeilijälupauksen. Tämä osoittautui erinomaisen hyväksi ratkaisuksi, sillä Tyson singahti hetkessä maailmanmaineeseen. Sivuhuomiona on muuten todettava, että Tyson ei vaihtunut pelissä Mr. Dreamiin siviilielämän ongelmiensa johdosta, vaan koska lisenssisopimus oli yksinkertaisesti loppunut eikä paljon kuuluisampaa Tysonia enää kannattanut palkata peliin. Hyvä ja onnekas ajoitus, sekin.
Itse peli todellakin on eräänlainen puzzlepeli, sillä kehässä ei suinkaan pärjätä oikeasti nyrkkeilemällä. Puhtaassa päähänlyöntikilpailussa Mac häviää kolme kertaa isommille vastustajilleen 100-0. Sen sijaan tarkoituksena olisi kytätä vihollisten liikkeitä ja opetella, milloin täytyy tehdä väistöjä ja torjuntoja. Tämän jälkeen viholliset ovat aina hetken haavoittuvaisia, jolloin voi itse tikata sisään hieman osumia.
Se pelin todellinen neronleimaus on kuitenkin, että kaikilla vihollisilla on oma, salainen heikkoutensa. Sellainen, jonka keksimällä ne saa kellistettyä alta aikayksikön. Esimerkiksi Don Flamencoa voi paukutella turpaan väistön jälkeen vaikka loputtomiin, kunhan tanssin tavoin lyö vuoroin kummallakin kädellä.
Hetkinen, ”Don FLAMENCO”, tanssiaskeleet? Kyllä, Punch-Out nousi otsikoihin myös sen johdosta, että pelin vastustajat ovat suoraan sanoen karuja stereotyyppejä. Vastaan tulee intialaista fakiiria, japanilaista samuraita ja ties mitä muuta. Alkuperäisessä versiossa nähtiin myös venäläisottelija Vodka Drunkenski, joka sitten kuitenkin sensuroitiin Soda Popinskiksi. Mutta näin hienovaraista kulttuurikäsittelyä, siis.
Punch-Out on kirjoitushetkellä 31 vuotta vanha peli, mutta vuodet eivät ole himmentäneet sen kilpeä pätkääkään. Väittäisin vakavalla naamalla, että kyseessä on edelleen yksi kasibittisen Nintendon aivan parhaista peleistä, ja todellinen videopelimaailman klassikko. Kuten niin monet muutkin erinomaiset Nintendo-klassikot, myös Punch-Out on teoriassa helppo oppia. Kontrollit ovat simppelit, idea samaten.
Toteutus kuitenkin on äärimmäisen vaativa ja armoton. Itse en esimerkiksi ole vieläkään päässyt peliä ikinä läpi, vaikka olen sitä säännöllisesti viimeisen 31 vuoden aikana pelaillut. Tämä toki kertoo ehkä jotain minusta, mutta myös siitä, että viimeistään Mike Tysonia vastaan otellessaan saa olla aika tarkkaan freimin tarkkuudella täydellinen koko ottelun ajan, ja silti todennäköisesti joutuu tuomaripisteille. San Franciscossa on kuuluisa baari, Soda Popinski’s, jossa Punch-Outin läpipeluu paikalla olevalla NES-konsolilla palkitaan ilmaisella ja suurikokoisella shampanjapullolla, sekä valokuvalla baarin seinällä. Ja niitä kuvia ei vielä ole siellä montaa.
Erinomainen peli, ja edelleen ehdottomasti pelaamisen arvoinen.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä. Pelaajalehti.comissa joka lauantai!