Quest for Glory
Valinnanvapaus on kiva juttu, myös videopeleissä. Thief, System Shock, Deus Ex ja monet muut pelisarjat ovat ratsastaneet maineeseen tarjoamalla pelaajille useita erilaisia lähestymistapoja, joista saa sitten valita sen itseään eniten miellyttävimmän.
Yksi ensimmäisistä tähän suuntaan nojanneista peleistä oli hämmästyttävästi Sierra On-Linen seikkailupeli, jonka hyvin perinteisen pinnan alla piileskeli aito ja monipuolinen roolipeli.
Quest for Glory -pelisarja tunnettiin aluksi Sierran brändäykseen paremmin sopivalla Hero’s Quest -nimellä. Koska oli jo olemassa Hero Quest -lautapeli, Sierra päätti kampittaa lähestyvän oikeusjutun ja vaihtoi omatoimisesti pelisarjan nimen kaikkialla muualla paitsi todellisten fanien sydämissä.
Minut Quest for Glory hurmasi aivan välittömästi, sillä se tuntui kuin maagisesti juuri minua varten suunnitellulta peliltä. Graafista seikkailua? Löytyy. Roolipelaamista? Kyllä. Kornia huumoria? Miten paljon pistetään? Pelissä uraansa aloitteleva sankari saapuu Spielburgin laaksoon, jossa kaikki on päin mäntyä. Hirviöt riehuvat kaupungin ulkopuolella, paronin lapset on siepattu ja venäläisestä mytologiasta tuttu noita Baba Yaga hyeenoi mökissään minkä ehtii.
Quest for Glorya markkinoitiin ”kolmena pelinä yhden hinnalla”, mikä on tavallaan totta. Pelaaja saa valita, haluaako pelata taistelijalla, varkaalla vai maagilla, eikä kyse ole vain mistään kosmeettisesta valinnasta. Koska seikkailupelin taustalla pyörii oikea roolipelin pelimoottori, kullakin hahmoluokalla on omia mahdollisuuksiaan ja lähestymistapojaan pelin ongelmatilanteisiin.
Otetaan vaikka esimerkiksi aivan alkupään ongelma. Ahne harakka on pöllinyt paikallisen parantajan sormuksen ja jemmannut sen pesäänsä. Sormuksen voi noutaa pesästä ainakin kolmella tavalla: kiipeämällä puuhun ja tasapainottelemalla oksaa pitkin pesän luokse, heittelemällä maasta poimimiaan kiviä pesän suuntaan kunnes se putoaa maahan tai maagisen levitaatioloitsun avulla.
Hahmon kyvyt avaavat myös muita aktiviteetteja. Jos osaa tiirikoida lukkoja ja hiiviskellä, voi öisin murtautua kaupungin asukkaiden taloihin, pölliä kaiken mitä ei ole naulattu kiinni lattiaan ja myydä sen hämyisessä baarissa hengailevalle hämärähemmolle. Maagit taas voivat ystävystyä paikallisen hullun velhon kanssa, pelata maagisia lautapelejä ja ties mitä muuta.
Hahmonkehitys on myös hyvin vapaamuotoista ja vuoden 1989 peliksi hämmästyttävän progressiivista. Pelaajalla ei ole mitään kokemustasojen kaltaista, ainoastaan pino kykyjä ja ominaisuuksia, jotka paranevat käytettäessä. Juokseminen ja fyysiset puuhat väsyttävät hahmoa, minkä pitää lisäksi syödä ja juoda säännöllisesti, jotta pysyy kunnossa.
Nykyperspektiivistä tarkasteltuna Quest for Glory ei toki ole mikään A-luokan selviytymissimulaatio, mutta vuonna 1989 se kyllä vaikutti juuri siltä. Tekemisen vapaus ja suunnaton uudelleenpeluuarvo olivat myös niitä valttikortteja, joiden avulla Quest for Glory tuli 90-luvun vaihteessa pelattua läpi kirjaimellisesti kymmeniä kertoja.
En ollut fanitukseni kanssa yksin, sillä Quest for Glory löysi yleisönsä ja sai useita jatko-osia sekä VGA-uusintaversion. Useita vuosia myöhemmin pelin kehittäneet Corey ja Lori Ann Cole keräsivät Kickstarterin kautta rahoituksen epäviralliselle jatko-osalle, joka pitäisi myös pelata jossain vaiheessa. Mutta sitä ennen? Paluu lapsuuden suosikkipelien pariin puraisi sen verran kovaa, että taidan ensin pelata koko alkuperäisen pelisarjan taas kerran läpi.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.