On usein hyvin kiinnostavaa palata ajassa taaksepäin tutkimaan eri aikakausien viihdeteoksia ja sitä, miten ajan henki ja tunnelmat paistavat yhä niistä läpi. Mitään taidetta (tai viihdettä) ei kuitenkaan tehdä tyhjiössä. Vuonna 1985 niin kutsuttu kylmä sota, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välinen vuosikymmeniä jatkunut virittynyt tilanne ja ydinsodan uhka, oli riehunut jo muutaman vuosikymmenen ajan.

Jatkuvan nokittelun hengessä Yhdysvallat vietti 1980-luvun pumpaten miljardeja niin kutsuttuun Tähtien sota -projektiin, joka olisi ollut strateginen kiertoradalle asennettu puolustussateliittien verkosto. Ainakaan niiden julkaistujen historiankirjojen mukaan projektia ei koskaan saatettu loppuun, mutta ainakin aiheesta saatiin yksi veikeä peli, Raid Over Moscow.

Access Softwaren vuonna 1985 julkaisema Raid Over Moscow on peli ydinsodasta. Neuvostoliitto aloittaa ydinhyökkäysten sarjan Yhdysvaltoja kohti ja pelaajan tavoitteena on pistää stoppi hyökkäyksille ja sitten koko Neuvostoliitolle. Yksi kerrallaan avaruusasemalta laukaistavat torjuntahävittäjät kiitävät kohti kulloinkin aktiivista laukaisualustaa, väistelevät sen puolustukset ja sitten tuhoavat koko laukaisujärjestelmän, joka jotenkin myös tuhoaa jo matkalla olevat ohjukset. Ai miksi? Hei, ei kannata kysyä liikaa kysymyksiä peliltä, joka todennäköisesti tehtiin parissa viikossa.

Kun kaikki laukaisuasemat on tuhottu, pelaaja hyökkää Moskovaan, pistää Kremlin keskustan päreiksi ja sitten tuhoaa sen ytimeen upotetun ydinreaktorin heittelemällä robotteja frisbee-kiekoilla. Frisbeet olivat 1980-luvulla kova juttu ja Tron-elokuva vain muutaman vuoden ikäinen, mikä selittänee tämän hieman erikoisen tavan lakkauttaa ydinreaktoreja.

Rehellisesti sanoen Raid Over Moscow ei ole pelinä mitenkään muistamisen arvoinen. Se on yksi lukemattomista ”ihan kivoista” Commodore 64:lle julkaistuista räiskintäpeleistä, mutta ei pelinä erotu massasta. Mutta ilmiönä? Voi pojat!

Neuvostoliiton valta-aikana Suomi oli hyvin hankalassa tilanteessa Neuvostoliiton ja vapaan lännen välisenä bufferina. Varsinkin itänaapurimme kohdisti Suomeen todella voimakasta poliittista painetta ja suuri osa maan poliitikoista oli aivan avoimesti kumarallaan Neuvostoliiton suuntaan.

Kun Raid Over Moscow sitten julkaistiin ja peli kuvasi paitsi Neuvostoliiton aggressiivisena hyökkääjänä, myös pelin lopussa sienipilven alle tuhottuna rauniona, neuvostopoliitikot ja muut neuvostomieliset eivät olleet asiasta mielissään. Kaikki alkoi kotimaisen Mikrobitti-lehden peliarviosta, jossa peli sai positiivisen vastaanoton. Valitettavasti muutkin kuin pelaajat näkivät arvostelun, sillä ensin Yleisradion TV-ohjelma, kommunistinen lehti ja lopulta myös Suomen eduskunta pahastuivat sen aihepiiristä.

Tiedonantaja-lehdessä Raid Over Moscow teilattiin ”neuvostovastaisuuden räikeimmäksi muodoksi” ja kommunistipoliitikko Ensio Laine jätti asiasta eduskuntakysymyksen valtioneuvostolle, kritisoiden pelin ”naapuriystävyyttä ja lasten rauhankasvatustavoitteita” vahingoittavaa sisältöä sekä vaatien hallitusta puuttumaan asiaan. Kyseessä olikin ensimmäinen kerta, kun pelit olivat tapetilla Suomen eduskunnassa.

Juttu ei kuitenkaan jäänyt tähän, sillä vuonna 2010 vapautetut ulkoasiainministeriön muistiot paljastivat, että Neuvostoliitto oli yrittänyt painostaa Suomen hallitusta kieltämään pelin myynnin Suomessa ja järjestänyt asian tiimoilta useita ”kiireellisiä ja vakavia” tapaamisia. Suomen hallitus kieltäytyi vedoten siihen, ettei pelin kieltämiselle ollut mitään laillisia perusteita, jolloin neuvostoliittolainen lähetystöneuvos Konstantin Kosatshev vaati, että Suomen ulkoministeriö ”löytäisi keinot” ja muistutti, että kyseessä oli ”erityisen vakava ja tuomittava tapaus”. Todellisena riemastuksen suurhuipentumana neuvostohallitus esitti myös, että pelille positiivisen arvostelun antanut Mikrobitti – sekä pelin arvostellut toimittaja Aki Korhonen – oltaisiin vielä haastettu oikeuteen kun kehtasivat puhua neuvostovastaisesta pelistä.

Raastupaan ja kieltoihin asti ei lopulta menty, ilmeisesti ainakin osittain, koska Suomen lainsäädäntö ei 1980-luvulla antanut hallitukselle mitään keinoja puuttua pelien myyntiin. Toisin kuin esimerkiksi elokuvat ja muut perinteisemmät mediamuodot, pelit eivät kuuluneet esimerkiksi Valtion elokuvatarkastamon toimivallan piiriin, joten niille ei jaeltu ikärajoja eikä niiden levittämistä voitu kieltää. Niinpä Neuvostoliitto sai lopulta vain virallisen anteeksipyynnön ulkoministeri Paavo ”Paavo” Väyryseltä. Onko vain sattumaa, että Neuvostoliitto hajosi kuusi vuotta myöhemmin?

Lisää asiasta voi lukea Pelitutkimuksen vuosikirjassa julkaisusta artikkelista.

Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata  retrosteluun.

Lisää luettavaa