Ei liene yllätys kenellekään Rockstarin pelejä pelanneelle, että studion väki pitää elokuvista ja elokuvamaisten pelien kehittämisestä. Harvoin tämä on tuntunut yhtä konkreettisesti kuin Red Dead Revolverissa, joka on kuin kymmentuntinen rakkaudentunnustus 70-luvun spagettiwesterneille.
Erinomaista Red Dead Redemptionia tai sen ilmeisesti vielä erinomaisempaa jatko-osaa pelanneille voi tulla Red Dead Revolverin kanssa pieniä yllätyksen hetkiä, sillä vaikka peleillä on selvästi paljon yhteistä, sarjan ensimmäinen osa paistaa sarjasta esiin kuin skottiruudutettu peukalo.
Kuten kunnon länkkäritarinoissa kuuluukin olla, myös Red Dead Revolver on tarina kostosta. Bandiitit murhaavat Red-nuorukaisen vanhemmat ja polttavat tämän kotifarmin, Red tekee sen ainoan oikean ratkaisun ja ryhtyy palkkionmetsästäjäksi. Äärimmäisenä tavoitteena on tietenkin kostaa vanhempien kuoleman aiheuttaneille bandiiteille ja näiden takana piileskeleville bisnespösöille, mutta siinä välissä lyijymyrkytyksiä tarjoillaan milloin millekin hikiselle ja karvaiselle pahisporukalle.
Se suurin yllätys nähdään pelin alussa, sillä siinä missä Redemptionit ovat avoimen maailman seikkailuja, Revolver on kiinteän kenttäpohjainen peli. Tämä tietenkin tarkoittaa aika erilaista pelikokemusta, mutta ei mitenkään surkeaa sellaista. Rockstarin kehittäjät ovat heitelleet peliin reippaasti italowesternien inspiroimia – ja niistä suoraan pöllittyjä – kohtauksia, kuten vaikka junaryöstön, jossa hypellään kiitävän junan katolla vaunusta toiseen väistellen eteen syöksyviä parruja ja ammuskelemassa pahiksia.
Vaihtelua on tarjolla mukavasti, vaikka tietenkin suuri osa pelistä kulminoituukin pahisten ammuskeluun. Valitettavasti tämä on myös se pelin heikoin osa-alue, sillä kuten niin monesti vanhemmissa ensimmäisen ja kolmannen persoonan räiskintäpeleissä kävi, ohjaustuntuma on suorastaan kamala. Tähtäin liikkuu kahdella nopeudella: flunssaisen etanan ja valon nopeuksilla. Koita siinä sitten tähdätä tarkasti vihollisiin, jotka singahtelevat ympäriinsä kuin rasvatut salamat.
Kehitystiimi on selvästi tunnistanut itsekin ongelman, sillä Red Dead Revolverin automaattitähtäys on lievästi sanoen antelias. Kunhan tähtäin on jossain vihollisen lähimailla, osumia tulee. Ainakin yleensä. Joskus voi ampua metrin päässä seisovaa vihollista haulikolla naamaan ilman minkäänlaista reaktiota.
Revolverista on selvästi myös lainattu paljon piirteitä jatko-osiin. En muistanut, että jo Revolverissa käytössä on dead eye -tila, eli mahdollisuus lukittua hidastetusti vihollisten heikkoihin kohtiin ja sitten paukuttaa pikavauhtia nämä maan rakoon. Enkä muistanut sitäkään, että jo Revolverista löytyivät kaksintaistelut, joskaan ei aivan samanlaisina kuin Red Dead Redemptionissa. Yhtäläisyyttä on kuitenkin niin paljon, että kyse on selvästi saman idean jatkokehitetystä versiosta.
Yhtäläisyyksistä näkyvin on yleinen tunnelma, sillä kaikki Red Dead -pelit esittävät villistä lännestä hyvin likaisen, miltei eksploitaatiohenkisen, näkemyksen. Revolverissa efektiä vielä korostaa se, että ruudun päälle on lätkäisty vanhaa palanutta ja likaista elokuvafilmiä simuloiva tekstuuri, jonka ansiosta kuva on kellertävä ja täynnä häiriöitä ja tahroja. Hauskan näköistä!
Juuri tämä tunnelma ja hyvällä tavalla kliseinen tarina olivat ne syyt, joiden ansiosta Revolver jaksaa kiinnostaa vielä vuonna 2018. Pelattavuudeltaan se alkaa ehkä olla jo auttamatta vanhentunut ja kankea kokemus, mutta osana Rockstarin ”hei, tehdään peliversio vanhasta rikosfilmistä” -tuotantoa se on vähintään kiinnostava museokapine – ja oikein hyvä Red Dead Redemption 2 –hypen nostattaja.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä. Pelaajalehti.comissa joka lauantai!