Kartanosta kadulle
Capcomin Resident Evil on ansaitusti pelimaailman todellisia legendoja. Se ei ole ensimmäinen selviytymiskauhupeli, mutta Capcomin ensimmäinen yritys ja se ensimmäinen suuren yleisön saavuttanut lajityyppinsä edustaja kylläkin.
Valitettavasti tämä ei aina ollut pelille aivan eduksi, sillä se ymmärrettävästi kompuroi muutamaankin kertaan matkallaan kohti maaliviivaa. Sitä varten taivaan isä keksi jatko-osat, ja kuten jatko-osille niin usein on käynyt, Resident Evil 2:n tehtäväksi jäi ottaa hyvä mutta rosoinen idea ja hioa se timantiksi.
Alkuperäinen Resident Evil on kunnon B-kauhua ja tarjoilee jännitystä ja tahatonta komiikkaa jos nyt ei yhtä suurissa, niin ainakin merkittävissä annoksissa. Jatko-osa tekee täydellisen pesäeron tällaiseen ja keskittyy olemaan puhtaasti ahdistava, pelottava ja stressaava kauhupeli. Jo pelien alkuvaiheet tekevät selväksi, mistä on kyse. Alkuperäisessä pelissä hykerreltiin tragikoomiselle oikeilla näyttelijöillä toteutetulle introlle ja sitten seikkailtiin kohtalaisen rauhassa tyhjässä kauhukartanossa.
Jatko-osa sen sijaan paukahtaa käyntiin aikaisekseen todella komealla introvideolla, ja heittää tämän jälkeen pelaajan keskelle modernia helvettiä. Ykkösosan kauhut ovat levinneet kartanon mailta läheiseen Raccoon Cityn kaupunkiin, jonka kadut ovat nyt täynnä liekkejä, tuhoa ja tietenkin ruumiita – kuolleita ja yhä liikkuvia. Tunnelma on välittömästi klaustrofobisen ahdistava, kun pelaajan on pakko tunkeutua zombien täyttämiin busseihin ja muihin ahtaisiin paikkoihin.
Näin tunnelma on katossa jo ennen kuin ikinä pääsee edes pelin varsinaiselle tapahtumapaikalle, Raccoon Cityn poliisiasemalle.
Resident Evil 2 on monellakin tavalla kovin edistynyt peli. Ykkösosan tavoin valittavana on taas kaksi hahmoa, Leon Kennedy ja Claire Redfield. Kummallakin on oma tarinansa, jotka sivuavat toisiaan pelin edetessä. Pelaaja pääsee siis kokemaan saman tarinan kahdesta eri perspektiivistä, ja ideana on nimenomaan ollut pelata peli läpi useita kertoja molemmilla hahmoilla, jotta saa siitä kaiken irti.
Resident Evil 2:sta monelle – myös minulle – jäi toki mieleen myös Tyrant. Jättimäinen geneettinen hirviö pudotetaan poliisiasemalle jahtaamaan aktiivisesti pelaajaa. Äskettäin ilmestyneessä uusintaversiossa Tyrant on vielä aktiivisempi ja pelottavampi läsnäolija kuin alkuperäisessä pelissäkin, mutta kyllä silloinkin saaliina olemisen tunnelma välittyi kotikatsomoon. Tyrantilla oli ikävä tapa hyökätä pelaajan kimppuun juuri silloin kun sitä vähiten kaipasi, ja koska paskiaista ei voinut tappaa vaan ainoastaan väistellä, tiedossa oli aina stressaavia ja ahdistavia pelihetkiä.
Tämä onkin juuri se tapa, jolla Resident Evil 2:n tiivistäisin pähkinänkuoreen: stressaava ja ahdistava. Pelisarjan muuttaessa muotoaan parin osan välein – onko se kolmannen persoonan toimintapeli, ensimmäisen persoonan kauhupeli, ylhäältä kuvattu selviytymiskauhupeli? – on hankala väittää, että Resident Evil 2 olisi mitenkään varsinaisesti lyönyt lukkoon pelisarjan tulevia tunnelmia tai suuria linjauksia, mutta minun mieleeni se on jäänyt sinä definitiivisenä sarjan pelinä. Jotenkin sen ahtaisiin käytäviin, suuriin zombilaumoihin, urbaaniin kauhuun ja kulman takana vaanivaan Tyrantiin vain tiivistyy kaikki se, miksi minulla on niin skitsofreninen viha-rakkaus-pelkotila-suhde Resident Evil -sarjaan.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä. Pelaajalehti.comissa joka lauantai!