Pelimaailman todellinen B-kauhun klassikkoteos
Capcomin Resident Evil on eräs minun pelihistoriani tärkeimpiä pelejä ja on hyvin vaikea artikuloida, miksi näin on. Osittain kyse on varmasti siitä, että kun kauhuklassikko aikanaan julkaistiin, konsoleiden kauhupelit olivat vielä varsinkin länsimaissa jotain aivan uutta. Tietokoneilla Alone in the Darkin kaltaiset pelit olivat pelotelleet meitä jo pitkään, mutta konsolit olivat vuosikausia menneet käytännössä lasten tarpeet edellä.
Täten Resident Evil tuntui niin kovin uudenlaiselta ja ihmeelliseltä. Voivatko konsolipelit olla pelottaviakin? On toki myös muistettava, että siinä missä nykyään isometrinen 3D-seikkailu autioissa taloissa on nähty jo miljoonaan kertaan ja muuttumassa kohta suorastaan retroksi, vuonna 1996 myös pelin tyyli oli tuore ja erikoinen
Aihepiiri oli minulle myös hyvin rakas. Nuorelle kauhuleffojen ystävälle peli, joka oli kuin pitkä rakkauskirje George A. Romeron zombie-elokuville, tuntui kuin suoraan minua varten tehdyltä. Syitä olisi varmasti useampiakin, mutta pointti tuli ehkä selväksi: Resident Evilillä on paikka sydämessäni. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että peli olisi mielestäni mikään pelihistorian parhaimmistoon kuuluva mestariteos. Ehei, originaali peli on varsinkin nykysilmin aika kämäinen ja ongelmallinen teos. Mutta se on myös osa pelin charmia.
Resident Evil kun oli aikanaan suuresta näkyvyydestään ja suosiostaan huolimatta kuin B-elokuva itsekin. Kaikki alkuperäistä versiota pelanneet muistavat varmasti sen hurmaavan amatöörimäisen introelokuvan, sekä kauniisti sanoen erikoiset näyttelijänsuoritukset. Peli oli tietenkin täysin puhuttu, mutta kukapa nyt olisi viitsinyt palkata rooleihin mitään ammattilaisnäyttelijöitä tai ohjata heidän suorituksiaan kunnolla?
Niinpä ääniraita on täynnä hyvin oudosti painotettuja lauseita, sekä yleisesti todella persoonallista käännöstyötä. Jill-sandwichit, master of unlockingit ja muut klassikot ovat jääneet muistoihin pariksi vuosikymmeneksi, ja minusta on nykyään aina kamala pettymys kun se tuorein senhetkinen Resident Evil -uusintaversio korvaa vanhat ja hurmaavan kämäiset ääniraidat uusilla ja ammattimaisemmilla. Se on pointin missaamista!
Resident Evilin B-elokuvamaisuus kun uloittui ääniraidan ulkopuolellekin, uskomattoman kämäisestä ja tragikoomisesta kansikuvasta lähtien, myös sen pelattavuuteen. Okei, pelattavuuden ongelmat eivät varmastikaan olleet suunnitelmallisia, vaan enemmänkin ajan laitteistorajoitusten ja 3D-pelien tekemisen yleisen vaikeuden seurauksia. Mutta sitä ei käy kiistäminen, että myös Resident Evilin pelaaminen on hankalaa ja tuskaista. Tankkikontrollit ovat kankeat ja zombit, tappajakoirat ja muut hirvitykset ovat vaarallisia lähinnä sen takia, että liikkuminen ja tähtääminen vaativat enemmän ennakkosuunnittelua ja toteutusaikaa kuin U-käännös öljytankkerilla.
Koska PlayStationin CD-asema ei ollut kauhean nopea, huoneesta toiseen siirryttäessä täytyi tietenkin ladata uutta sisältöä levyltä konsolin muistiin. Erinomaisena kuningasideana staattisen latausruudun sijaan pelaajia tervehti animaatio, jossa hahmon perspektiivistä seurattiin vaikkapa hidasta kiipeämistä rappusissa, tai oven narisevaa aukeamista. Tämä sai aina jännityksen hyväilemään selkäpiitä, kun ei voinut olla koskaan varma, mitä kamaluuksia eteen seuraavaksi tulisikaan.
Sarjan myöhemmät osat ovat hioneet kaavaa sujuvammaksi, lisänneet peliin uusia ominaisuuksia ja pyrkineet minimoimaan ongelmia, mutta samalla on myös kadotettu osa sitä alkuperäisen Resident Evilin tunnelmaa: yksin pimeässä, ahtaassa ja klaustrofobisessa kauhujen kartanossa. Oikeastaan vasta Resident Evil 7 pääsi takaisin alkuperäisen tunnelmiin, eikä ole suinkaan sattumaa, että se on mielestäni se sarjan paras peli. Ykköspelin erinomainen idea, mutta vihdoin todella laadukkaasti toteutettuna.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä. Pelaajalehti.comissa joka lauantai!