Olemme retrosteluissa aiemminkin maininneet, miten 90-luvulla suuria seikkailupelivalmistajia oli kaksi: Lucasfilm Games (myöhemmin Lucasarts) sekä Sierra On-Line tytäryhtiöidensä kanssa. Firmoilla oli hyvin erilaiset suunnittelufilosofiat ja itse arvostin niistä enemmän Lucasfilmiä.
Mutta mikä tekee Sierran seikkailupelistä Sierran seikkailupelin? Otetaan hyväksi esimerkiksi Dynamixin kehittämä Rise of the Dragon, jota pelasin aikanaan hyvillä mielin parempien cyberpunk-pelien puutteessa.
Kuvittelin, että paluu sen pariin olisi nytkin mennyt iloisissa tunnelmissa ja olisimme päässeet fiilistelemään kunnolla. Toisin kävi.
Rise of the Dragon sieppasi aikanaan huomioni, koska se oli tyyliltään niin erilainen kuin useimmat muut ajan seikkailupelit. Maailmaa tarkastellaan päähahmon perspektiivistä ja tyyli on hyvin sarjakuvamainen, sillä keskusteluja ja yksityiskohtia esitetään päänäkymän päälle aukeavina pienempinä ruutuina. Muutamaa vuotta myöhemmin peli olisi todennäköisesti ollut niin kutsuttu interaktiivinen elokuva, mutta interaktiivinen sarjakuva on paljon hauskempi idea.
Tarinan keskipisteessä on kohtalon potkima yksityisetsivä, joka saa Los Angelesin pormestarilta pyynnön tutkia hänen tyttärensä kuolemaa. Tytär kuvitteli ostaneensa perustason katuhuumeita, mutta muuttuikin niiden tuloksena hirviöksi ja sitten pikavauhtia kuolleeksi hirviöksi. Ei aikaakaan kun kuvioihin on sidottu jo maailmanlopun tunnelmia, sillä vaarallisten huumeiden takana on kiinalainen rikollisjärjestö, joka pyrkii herättämään henkiin tuhansia vuosia uinuneen jumalansa.
Hauskana ideana pelin tapahtumat rullaavat eteenpäin omalla aikataulullaan. Kaupat ja muut paikat ovat auki tiettyinä aikoina ja jos on sopinut vaikka treffit kello 19:30, on syytä olla paikalla sovittuun aikaan tai kärsiä seuraukset. Myös ne suuremmat tapahtumat rullaavat eteenpäin ja jos pelaaja ei ole ajoissa ehtinyt tekemään oikeita asioita, tuloksena on lopulta pelin päättyminen.
Rise of the Dragonissa on siis paljon, mistä pitää, mutta myös sen verran suuria ongelmia, että ne vesittävät kokonaisuuden.
Sierran seikkailupelit tulivat negatiivisessa mielessä kuuluisiksi siitä, että ne olivat täynnä halpoja yllätyskuolemia, sekä myös usein tilanteita, joissa pelaaja pystyi käytännössä lukitsemaan itsensä ulos pelistä tietämättä sitä vielä hetkeen. Rise of the Dragon kärsii molemmista ongelmista.
Oma pelisessioni päättyi, koska salakuuntelulaitteen kytkeminen pahiksen puhelinjakajaan oli kuolettava ratkaisu. Muistin jälkikäteen hämärästi, että kytkennät piti ehkä tehdä oikeaan aikaan järjestelmässä virtaavaa jännitettä tarkkaillen? En tietenkään ollut tallentanut peliäni, joten edessä olisi ollut uusi aloitus puhtaalta pöydältä, eikä suinkaan ensimmäinen sellainen.
Jo aivan pelin alussa pelaajan on mahdollista lukita itsensä ulos pelistä vertauskuvallisesti ja kirjaimellisesti, sillä hän voi hyvin lähteä asunnostaan tajuamatta ottaa mukaan avainkorttia, jota tarvitaan jos jonkinlaisten ongelmien ratkomiseen ja myös asunnon oven avaamiseen. Jos siis ei tajunnut ottaa korttia mukaan, ei enää koskaan pääse sisään asuntoonsa. Peli ei suinkaan pääty tähän tai ilmoita pelaajalle, että ai niin, sössit juuri pelisi täydellisesti. Jossain vaiheessa sitä vain huomaa, että hei, pitäisi päästä sisään asuntoon mutta en pääsekään. Toivottavasti et ollut pelannut paria tuntia tässä välissä, koska edessä on paluu aivan pelin alkuun.
Rise of the Dragonin käsikirjoitus on myös puhdasta 90-luvun alkua, eikä suinkaan hyvällä tavalla. Sankarimme tyttöystävä on mukana vain passiivisena taustaelementtinä, jota uhkailemalla pelaajaa yritetään motivoida. Myös useiden hahmojen puhetyylit ovat miltei rasististen karikatyyrien rajamailla, mikä ei valitettavasti ollut kovinkaan harvinaista aikanaan.
Jokainen saa itse päättää, mitkä ongelmista ovat vakavimpia, mutta pelkästään sierramainen pelisuunnittelu piti minun tapauksessani huolen siitä, että Rise of the Dragon ei viihdyttänyt läheskään niin hyvin kuin aikanaan. Vuosien varrella sietokykyni turhauttavaa pelisuunnittelua kohtaan on laskenut aika matalaksi ja olen oppinut arvostamaan valtavasti enemmän Lucasfilmin filosofiaa, jossa pelejä ei ladata täyteen epäonnistumisia ja turhauttavia ratkaisuja.
Hmm, mutta myös Lucasarts teki myöhemmin muutamia mainioita tieteisseikkailupelejä. Ehkä pian olisi aika tutustua johonkin niistä?
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.