Nyt kun Shadowman: Darque Legacy on virallisesti tuloillaan ja jatkamassa pelisarjan ylväitä perinteitä, on ehkä aika pureutua toiseen niistä aiemmista peleistä. Ei sen takia, että se olisi pelinä mitenkään noteeraamisen arvoinen, vaan koska se on hyvä esimerkki siitä, miten synkkä pelien maailma oli noin 20 vuotta sitten. Kirjaimellisesti ja vertauskuvallisesti.

Shadowman-pelit pohjautuvat aikanaan suosittuihin sarjakuviin, ja koska vuosituhannen vaihde oli lisenssipelien kultaista aikaa, niiden pelioikeudet myytiin kovaan hintaan. Oikeudet ostanut Acclaim Entertainment ilmeisesti piti ostoksestaan niin paljon, että vähän myöhemmin he ostivat koko sarjakuvakustantamon ja alkoivat itse julkaisemaan Shadowman-sarjiksia. Kovaa menoa!

Tämä ei kuitenkaan ole se jutun varsinainen pointti, sillä se pelisarjan toinen osa, uskomattoman typerästi nimetty Shadowman: 2econd Coming (tämä oli se ylväs perinne) muistetaan aivan vääristä ja todella valitettavista syistä.

Kaikki 1990-luvun loppupuolen sarjakuvia lukeneet tuntevat jos nyt eivät Shadowmania, niin ainakin muutaman tusinaa hyvin samanlaista hahmoa. Shadowman ei ole mikään nynnyjen tai pikkukakaroiden sarjis, se on SYNKKÄÄ ja KARUA viihdettä AIKUISILLE! Tämä tietenkin tarkoittaa käytännössä sitä, että joka toisella sivulla on hädin tuskin peiteltyjä rantapallon kokoisia tissejä ja Shadowman itse heittelee sarkastista läppää miltei joka ruudussa. Siistiä.

Nämä samat hienot piirteet on vangittu myös peliin, jossa Shadowman tekee kovan vaikutuksen rankalla asenteellaan. Tämä tyyppi sanoo KIROSANOJA! Ja on ILKEÄ KAVEREILLEEN! Wau! Koska kyse on PlayStation 2 -sukupolven pelistä, menneisyyden kiroukset eivät suinkaan rajoitu tähän. Peli kun edustaa sitä karua aikaa, jolloin pelinkehittäjien mielestä kunnon pelien väripaletti sai koostua ainoastaan harmaan, ruskean ja mustan sävyistä. Tuloksena on uskomattoman ankean näköinen peli, mikä on jälleen ihan tyyliin sopivaa, koska koko peli on älyttömän ankea.

Shadowman: 2econd Coming on todella kehno kolmannen persoonan toimintapeli, jossa Shadowman taistelee olemattomalla tekoälyllä varustettuja voodoo-kätyreitä vastaan rautakankien ja naulapyssyjen avulla. Kenttäsuunnittelu on hyvin väsynyttä ja koska koko pelimaailma todellakin koostuu identtisistä ruskeista ränneistä, on hyvin vaikea hahmottaa, onko menossa oikeaan suuntaan vai vahingossa takaisin kohti lähtöpistettä. Ainoa keino pysyä kärryillä on katsoa, tuleeko vastaan vihollisia. Jos tulee, suunta on oikea.

Jo vuoden 2002 mittarilla vastaavia, mutta monta kertaa parempia, pelejä oli saatavilla siinä määrin, että Shadowmanista on hyvin vaikea innostua pelinä. Se ei ole niin huono, että kehnoudesta saisi viihdettä, se on vain väripalettinsa hengessä sellaista ruskeaa liejua, jossa rämpimisestä tulee vain epämääräisen ikävä ja tympeä olo.

Joten miksi edes puhumme koko pelistä? No sen takia, että 2econd Coming on myös yhden toisen muinaishistoriaan jääneen ja todella typerän trendin hyvä esimerkki!

90-luvulla ja vuosituhannen alkuvuosina pelejä pelanneet muistavat varmasti vielä Acclaimin, mutta tuskin kovinkaan positiivisessa mielessä. Firma erikoistui tehtailemaan liukuhihnalta käännöksiä kolikkopeleistä, sekä toinen toistaan halvemmalla tehtyjä lisenssipelejä. Vähänkään pelimaailmaa seuraavat pelaajat pääsivät nopeasti kärryille siitä, ettei Acclaimin pelejä kannattanut ostaa lukematta arvosteluja, joten firma ajautui taloudellisiin vaikeuksiin kun kalliit lisenssit ja huonot sijoitukset eivät tuottaneetkaan älyttömiä summia rahaa.

Joku Acclaimilla oli selvästi kuullut historian toiseksi typerimmän lentävän lauselman (ykkönen on tietenkin ”asiakas on aina oikeassa”) ja uskoi tosissaan, että kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta. Firma päättikin lähteä markkinoimaan pelejään todella älyttömillä tempauksilla. Nintendo 64:lle julkaistun Turok-FPS:n kyljessä firma tarjosi rahaa pelaajille, jotka olivat valmiit muuttamaan nimensä laillisesti Turokiksi. Kyllä, typerää.

Shadowman: 2econd Comingin mainoskampanjaa suunniteltaessa joku oli kenties tunkenut nenäänsä vähän liikaa vauhtijauhetta, sillä peliä markkinoitiin kenties mediahistorian idioottimaisimmalla kampanjalla: firma tarjosi ihmisille rahaa siitä, että nämä myivät joko omaan, tai jonkun perheenjäsenensä, hautakiveen mainostilaa peliä varten. Ikään kuin tämä ei vielä riittänyt, Acclaim hehkutti myös, että ”köyhemmät perheet” voisivat olla erityisen kiinnostuneita tilaisuudesta.

Toimiko idea? Lähtikö Shadowman huikeaan myyntiin? Ei tietenkään. Peli floppasi ja paria vuotta myöhemmin Acclaim oli konkurssissa. ”Paska juttu”, sanoisi Shadowman itse.

Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka viikonloppu Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.

Lisää luettavaa