Shadowrun
Kaikkien muiden tavoin myös minä odotan innolla CD Projekt Redin Cyberpunk 2077 -peliä. Oma odotukseni on kuitenkin hieman haikeaa, sillä niin komealta kuin peli näyttääkin, minua väistämättä hieman harmittaa, että CD Projekt Red valitsi pelinsä tapahtumapaikaksi sen huomattavasti tylsemmän cyberpunk-maailman.
Cyberpunk 2077:n tapahtumapaikkana toimii maailma, joka lanseerattiin aikanaan Cyberpunk 2020 -pöytäroolipelissä ja se on... no, se on ihan okei. Se on kuin roolipelimaailmojen laktoositon vaniljajäätelö. Kyllä sitäkin syö, mutta jos naapuripöydässä on kulhollinen vadelmasorbettia...
Tässä vertauskuvassa vadelmasorbetin roolia näyttelee luonnollisesti Shadowrun, joka on mielestäni se paras roolipelimaailma ikinä.
Shadowrun ei ole mitään tusina-cyberpunkia, vaan herkullinen yhdistelmä cyberpunkia, fantasiaa, kansantaruja ja yliluonnollisia elementtejä. 2000-luvun alkuvuosina Shadowrunin maailmassa kaikki kääntyi katolleen, kun magia palasi maailmaan. Yllättäen perinneuskontojen rituaalit eivät olleetkaan vain teatteria vaan valtavan voiman lähteitä. Metsän henget, vampyyrit ja lohikäärmeet eivät olleetkaan enää vain legendoja. Miten tällainen maailma muovautuisi? Miten sen valtalinjat jakautuisivat? Kuka olisi vallan kahvassa, kun maailmanlaajuiset megayritykset ja valtavia maagisia voimia hyödyntävät alkuperäiskansat kohtaavat?
Vuonna 1994 SNESille julkaistu Shadowrun ei luonnollisesti sukella kovin syvälle näihin kysymyksiin, mutta se tarjoilee silti kiehtovan johdannon tähän fantastiseen maailmaan. Pelin keskipisteessä on Jake Armitage, yksi niistä lukemattomista ”varjojuoksijoista”, jotka heittävät hämäriä keikkoja milloin millekin taholle. Pelin alussa Jake herää ruumishuoneelta muistamatta edes nimeään ja valitellen, että hänen aivonsa ”tuntuvat palaneilta”. Kun jokaisen puskan takana tuntuu kykkivän Jakea jahtaava palkkamurhaaja, on selvästi tapahtunut jotain hieman dramaattisempaa. Mutta mitä?
Shadowrun onkin pohjimmiltaan vanha kunnon dekkaritarina, jossa muistinsa menettänyt yksityisetsivä yrittää selvittää, miten hänen edellinen keikkansa on mennyt päin prinkkalaa, sekä kostaa syyllisille. Mutta koska peli sijoittuu Shadowrunin maailmaan, nyt kuvioissa on myös örkkejä ja peikkoja, kyberteknologiaa ja shamanismia, sekä tietenkin lohikäärmeitä.
Rehellisyyden nimissä on todettava, että Shadowrun elää muistoissani enimmäkseen nostalgian avulla, sillä pelinä se on hieman kankea. Nostan kehitystiimille hattua siitä, että he eivät todellakaan ole tyytyneet tavanomaiseen. Kuten lisenssipeleillä usein käy, mukaan on valittu suunnilleen kaikki mahdolliset elementit siitä esikuvan maailmasta. Niinpä pelaaja pääsee sukeltamaan kyberavaruuteen, heittelemään loitsuja, värväämään itselleen avuksi muita varjojuoksijoita, ottamaan yhteen suuryritysten ja yliluonnollisten olentojen kanssa ja niin edelleen.
On täysin ymmärrettävää, että kun tämä kaikki on täytynyt mahduttaa yhdelle SNES-kasetille, kehitystiimin on täytynyt oikoa mutka jos toinenkin. Lopputuloksena on monipuolinen ja viihdyttävä peli, jonka osa-alueet toimivat ihan asiallisesti. Mutta eivät superhyvin.
Keskustelut ovat hauskoja, koska pelaaja kartuttaa itselleen alati kasvavaa listaa avainsanoista, joista voi sitten kysellä kaikilta vastaantulijoilta. Mutta keskustelu on myös vähän mälsää, koska kaikilla vastaantulijoilla on noin kaksi repliikkiä, joita sitten kierrätetään.
On hauskaa värvätä avukseen vaikka raskaalla konekiväärillä ja runsaalla kromilla varustettu katusamurai tai maagi, mutta on vähemmän hauskaa, että ryhmän jäsenten komentaminen on hyvin kankeaa ja kömpelöä. Toki haluan kesken taistelun juosta keskustelemaan shamaanini kanssa, jotta voin komentaa tämän parantamaan myös itseään.
Niinpä Shadowrun onkin siinä hankalassa välimallissa, jossa kyse on mielestäni yhä mukavan erilaisesta ja viihdyttävästä pelistä, mutta jonka pelaamista en varsinaisesti voi enää suositella oikein kenellekään. Epäilen suuresti, että nyt ensi kertaa pelin pariin hyppäävä voi törmätä pariinkin seinään matkallaan läpi varjojen.
Ei kannata antaa tämän pelästyttää itseään pois Shadowrunin parista, sillä alkuperäisen pöytäroolipelin kehittäjä palasi astialle muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Shadowrun Returns -pelien kanssa. Sukella siis ihmeessä varjoihin, mutta aloita ehkä sieltä altaan matalasta päästä ennen SNES-pelin yrittämistä!
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.
Kommentit
Tästä on tämä ikuinen vääntö, että kumpi on parempi peli, Mega Driven vai Snesin Shadowrun? Mega Drive -peliä pidetään ehkä yleisesti jonkun verran parempana, toisaalta Snes-peliä voisi kutsua ehkä jopa aliarvostetuksi.
Hyvä että joku muukin on samaa mieltä tästä. Shadowrun > Cyberpunk.
Mut en kyllä tajua tätä laktoosittomuus vertausta. Ei se laktoosi maistu miltään. ": D"
CP2020 on aitoa cyberpunkkia. Shadowrun on vain D&D aseiden ja cyberwaren kanssa.
Hyi, taikuutta. Se ei ole tervetullutta minun kyberpunkiini.
Molempia pöytäropeja pelanneena Shadowrun on aika kaukana D&D:stä jo sillä että siinä käytetään oikeita noppia eikä mitään epätarkkoja palloja. @Lykos
Hei kamaan, eka kunnon kyberpunk peli ja heti pitäis olla hybridi? Shadowrun on mahtava systeemi, mutta sen aika tulee myöhemmin. Sitäpaitsi mistä sitä tietää mitä CP2077 lopulta pitää sisällään.
Shadowrunissa oli sitäpaitsi se ongelma, että siinä pystyi tekemään aivan järkyttävän kovia hahmoja.
"Oikeita noppia" HAH! Dönödöön osa hauskuudesta oli ne nopat. Enkö nyt välttämättä pidä 10-20 deekutosen heittämistä sen parempana mekaniikkana. Se minmaxattu physical adept tais heittää juuri sen 10d6 ihan suoraan vaniljana.