Vuosituhannen vaihteen kauhupelien skenessä oli kaksi suurta nimeä: Capcomin Resident Evil ja Konamin Silent Hill. Vaikka peleillä on filosofisesti paljon yhteistä, niiden erot ovat kenties vielä suurempia. Resident Evilin tarjoillessa B-elokuvien henkeä huokuvaa zombi-räiskintää, Silent Hill pyrki olemaan hieman älyllisempää kauhua.
Ensimmäisen Silent Hillin kohdalla tämä ei ollut vielä aivan päivänselvää, mutta ykkösosan menestyksen jälkeen Konami pisti Team Silent -kehitystiimin vääntämään pikavauhdilla jatko-osaa, joka räjäytti kertalaakista pankin ja nousi saman tien yhdeksi kauhupelien historian merkittävimmistä teoksista.
Silent Hill 2 alkaa hyvin mystisesti. Päähenkilö, James Sunderland, pesee uupuneita kasvojaan ränsistyneen taukopaikan vessassa. Jamesin kävellessä sumun täyttämälle parkkipaikalle katselemaan kaukaisuudessa aukeavaa jokimaisemaa, peli esittelee tarinan lähtötilanteen. James on saanut Mary-vaimoltaan kirjeen, jossa häntä pyydetään saapumaan Silent Hillin pikkukaupunkiin ja tapaamaan Mary ”heidän suosikkipaikassaan”. Matkassa on vain yksi mutta: Mary on ollut kuollut jo yli kolmen vuoden ajan.
Matkallaan Silent Hillin kaupungissa James tapaa muitakin kaupunkiin juuttuneita ihmisiä, jotka ovat ajautuneet sinne kukin omista syistään, jonkin tuntemattoman voiman vetäminä. Joku etsii kadonnutta äitiään, toinen pakenee menneisyyteensä jättämiä väkivaltaisia tekojaan.
Silent Hill 2 ei kuitenkaan ole mikään pelkkä kummitustarina, vaan vähän jotain enemmän. Pelin maailmassa syrjäinen Silent Hillin kaupunki on kuin armoton peili, joka esittää jokaiselle vieraalleen yksilöidyn painajaismaailman, jossa tämän salaiset synnit paljastetaan ja jossa itse kukin joutuu kohtaamaan paitsi pahimmat painajaisensa, myös ne totuudet, joita ei uskalla pukea sanoiksi edes oman päänsä sisällä.
Näistä teemoistaan johtuen Silent Hill 2 suorastaan tihkuu symboliikkaa. James kohtaa jo matkansa alkuvaiheilla lihaksikkaan, teurastajan esiliinaan pukeutuneen hirviön, jonka harteilla komeilee jättimäinen ruosteisesta metallista muotoiltu pyramidin muotoinen pää.
Pyramid Headina tunnettu olento murhaa kaupunkiin juuttuneita uhrejaan, mutta lisäksi myös pahoinpitelee – fyysisesti ja seksuaalisesti – kaduilla vaeltavia hirviöitä. Mitä merkitystä piilee mannekiinimaisissa hirviöissä, joiden ylävartalon paikalla törröttää toisen mannekiinin alavartalo? Miksi Pyramid Head tuntuu kuin juuttuneen aavemaiseen pantomiiminäytelmään?
Näihin kysymyksiin saa ainakin jonkinlaisia vastauksia seuraavien parinkymmenen tunnin aikana. Eräs suurista syistä Silent Hill 2:n suosiolle on, että peli jättää tilaa myös pelaajan omille tulkinnoille ja teorioille. Todennäköisesti vielä suurempi syy on, että Silent Hill 2 on tunnelmaltaan uskomattoman tiivis paketti. Se ei varsinaisesti ole pelottava eikä juurikaan nojaa niin sanottuihin hyppysäikytyksiin, vaan pikemminkin H.P. Lovecraftin teosten tavoin ahdistaa ja häiritsee pelaajaansa.
Silent Hill 2 on täynnä hienoja hetkiä, ja se käyttää ääntä esimerkillisen hyvin tunnelman nostamiseksi. Musiikkia on vain vähän, mutta taustaääniä sitäkin enemmän. Kaikkia niitä ei välttämättä edes aina huomaa, ennen kuin yllättäen tajuaa, että on jo parin minuutin ajan kuunnellut, miten ympärillä oleva hylätty asuinrakennus hengittää, tai että taustaäänten joukkoon on hiipinyt koko ajan voimistuva metallinen kirskunta, jolle ei tunnu olevan mitään näkyvä syytä.
Silent Hill 2 on erinomainen peli, ei siitä pääse mihinkään. Vuonna 2001 julkaistut versiot ovat toki teknisesti menettäneet sen parhaan hohtonsa, mutta kyllä niitä yhä pelaa. Tunnelma taas ei ole kärsinyt pätkääkään, ja tuorein silmin koettunakin tarinan käänteet jaksavat viihdyttää ja ahdistaa edelleen aivan yhtä hyvin kuin 18 vuotta sitten.
Toivon hartaasti, että viime aikoina kuullut huhut sarjan uudesta tulemisesta pitävät paikkansa, sillä muutaman vuoden takainen P.T.-teaser todisti, että psykologiselle kauhulle on edelleen tilausta.