Kauhupeli, joka jäi kesken
Kehittäjä: Team Silent
Julkaisija: Konami
Alustat: PlayStation
Muutamaa viikkoa sitten retrostelimme ensimmäisen allekirjoittanutta pelottaneen pelin, Forbidden Forestin, parissa. Nyt on aika hypätä vuosikymmen eteenpäin ja puhua meikäläisen mielestä PlayStationin pelottavimmasta pelistä, Silent Hillistä.
Konamin Silent Hill ei ollut ensimmäinen PlayStationin selviytymiskauhupeli, eikä varmasti myöskään se tunnetuin. Kunnia molemmissa kategorioissa taitaa kuulua Resident Evilille. Mutta jos puhumme kauhupelistä, joka oikeasti pelotti, Silent Hill vie voiton 100-0.
Keiichiro Toyaman suunnittelema peli kertoo jokamies Harry Masonista, joka suuntaa mystiseen Silent Hillin kaupunkiin etsimään kadonnutta tytärtään. Toisin kuin ajan muut selviytymiskauhupelit, Silent Hill ei todellakaan ollut mitään camp-huumorin sävyttämää B-meininkiä, vaan psykologista kauhua.
Sakea sumu ja ahdistava pimeys verhosivat kaupunkia, jossa jokaisen kulman takana tuntui vaanivan jotain kamalaa. Suuri osa kunniasta kuuluu Akira Yamaokan erinomaiselle soundtrackille ja äänisuunnittelulle. Mies halusi Silent Hillin tuntuvan kylmältä ja vieraalta paikalta, joten hän sävelsi peliin hyvin erikoiset musiikit. Jo pelin tunnusmusiikki, jota voisi parhaiten kuvata ”ruosteiseksi”, alusti hienosti edessä olevaa kokemusta.
Efekti toimi: Silent Hillin pelaaminen tuntui siltä kuin aivoissa olisi ollut tikku, joka koko ajan kaihersi häiritsevästi. Tuskinpa kukaan peliä pelannut tulee heti unohtamaan esimerkiksi pelaajan mukanaan kantamaa radiota, joka alkaa rahisemaan kun vihollisia on lähellä, tai sitä ilmavaarasireeniä, joka pahaenteisesti ulvoo kaukaisuudessa kun kaupunki vaihtuu sumuisesta olotilastaan pimeämpään versioon.
Jokaisella on varmasti omat suosikkikohtauksensa pelin hämärän tarinan varrelta, mutta minä tulen muistamaan vielä pitkään sen yhden kohtauksen, jonka ansiosta oma pelaamiseni loppui kuin seinään. Olin saapunut paikalliseen kouluun, jonne päästäkseen oli täytynyt taistella tiensä läpi hirmuisten vihollislaumojen öisessä Silent Hillissä.
Pimäessä ja ruosteisessa rakennuksessa epämääräiset olosuhteet johtivat siihen, että minua vastaan käveli oven läpi jonkinlainen pikimusta vauvakummitus. Muistan, että aivoni heittivät tässä kohtaa suunnilleen voltin, ja kun ne muutaman sekunnin kuluttua olivat rebootanneet, lämäisin PlayStationista virrat pois, enkä enää ikinä palannut Silent Hillin pariin.
En vieläkään, muutamaa kymmentä vuotta myöhemmin, osaa sanoa, mikä siinä yhdessä vauvakummituksessa teki minuun niin lähtemättömän vaikutuksen. Psykologian perusopintojen voimin aion nyt arvella, että kyse oli monesta tekijästä. Pelissä oli jo aiemmin nähty toki runsaasti vihollisia, jotka kävivät aggressiivisesti pelaajan kimppuun. Lihaisat ja veriset viholliset puhuivat selvää kieltä: me olemme vaarallisia. Tapa meidät.
Kun vastaan kuitenkin käveli aivan eri näköinen vauva, joka ei suinkaan käyttäytynyt uhkaavasti vaan pikemminkin avuttomasti, ollen kuitenkin ahdistavan ja vieraan näköinen, yhdistelmä jotenkin onnistui ehkä iskemään aivojani vyön alle. Paras kauhuhan kuitenkin on sitä, missä arkinen ja tuttu väännetään jotenkin vieraaksi ja luotaantyöntäväksi.
Oli taustalla mitä oli, pitkälti (mutta ei toki ainoastaan) kummitusvauvan ansiosta Silent Hill -peleillä on ollut aina minun kirjoissani oma, uniikki paikkansa. Vuosien varrella monet kauhupelit ovat ahdistaneet, säikytelleet tai naurattaneet, mutta vain yksi pelisarja on tuntunut aktiivisesti luotaantyöntävältä ja pahalta.
Siitä nostan peukkua Toyamalle ja hänen tiimilleen.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä uudistuneessa Pelaajalehti.comissa joka sunnuntai!