Pettymyksen karvas kalkki
Jokainen meistä muistaa varmasti vuosien varrelta karvaita pelipettymyksiä. Minullekin niitä on sattunut varmasti useita, mutta yksi on piirtynyt mieleeni yli kaiken: Bart vs. the Space Mutants. Vuonna 1991 julkaistu peli oli vielä sitä vaihetta elämästäni, jolloin pelejä ei niin vain osteltu. Kaikki syntymäpäivistä ja joululahjoina saadut rahat piti sijoittaa tarkasti, joten jokaista ostosta harkittiin pitkään ja hartaasti.
Syksyllä 1991 pelivalinta tehtiin kahden houkuttelevan vaihtoehdon välillä. Ensimmäinen vaihtoehto oli Twilight 2000, tietokoneversio oikeasta pöytäroolipelistä. Sen kehuttiin olevan uskollinen esikuvalleen ja muutenkin hyvä peli. Toinen? Bart vs. the Space Mutants. Se voitti, koska olin kova äskettäin Suomessa alkaneen Simpsonit-sarjan fani.
En tiedä, onko tämä vain jokin minun oma sokea pisteeni vai onko ilmiö yleisempi, mutta nuorempana en jotenkin oikein osannut edes ajatella, että jokin haluamani peli voisi olla huono. Niinpä kun Simpsoneista tehtiin peli, siihen kohdistuivat kaikki sarjaan liittyvät hyvät fiilikset, mutta ei lainkaan niitä aiheellisia epäluuloja, joita lisenssipeleihin olisi pitänyt kohdistaa.
Kun miltei 300 markkaa maksanut peli vihdoin saapui postista kotiin, pettymys oli miltei välitön ja karvas. Komea VGA-grafiikka kyllä näytti Simpsoneita ainakin jos vähän silmiään siristi ja Sound Blasterin FM-synteesi kyllä yritti puskea ilmoille sarjan hengen mukaista musiikkia, mutta kaikki muu oli päin mönkää.
Peli itse oli kamala tasohyppelypeli, jossa Bart taisteli avaruusolentoja vastaan muun muassa spraymaalaamalla purppuroita esineitä punaisiksi ja pudottelemalla hattuja ihmisten päistä. Ja mikäs siinä, kyllähän huonommistakin lähtökohdista on hyviä pelejä tehty, mutta Bart vs. the Space Mutantsissa tökki vähän kaikki. Kontrollit olivat todella epätarkat ja ilmavat ja pelisuunnittelu oli aivan kamalaa.
Kun tasohyppelypelissä joutuu yrityksen ja erehdyksen kautta kokeilemaan, mitkä taustalta näyttävät esineet ovat tasoja ja mitkä eivät, on menty jo metsään. Peli yritti muutenkin nojata liikaa seikkailupelillisten elementtien varaan, sillä se oletti pelaajan keksivän itse kovin paljon asioita, joita olisi pitänyt edes vähän selittää – tai mainita, että ne yleensäkään olivat mahdollisia.
Muistan, että pääsimme aikanaan hirveän yrityksen kautta pelin toiselle tasolle, jossa olisi pitänyt varastella hattuja ostoskeskuksessa, mutta siihen homma sitten jäi, eikä peliä tullut enää pelattua. Jo nuorena miehenä tajusin, että olin hukannut suuren määrän rahaa. Olin fiksumpi ja varovaisempi kuluttaja, jota ei enää viety helpolla.
Ainakin siihen saakka, että Bart’s Nightmare julkaistiin Super Nintendolla, jolloin saimme huomata, että en oikeastaan ollut oppinut mitään.
(Tarkkasilmäiset lukijat voivat huomata, että jutun kuvitus on pelin Megadrive-versiosta. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että pelin DOS-versio ei jostain syystä suostunut toimimaan DOSBoxissa, vaikka miten yritin!)
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä uudistuneessa Pelaajalehti.comissa joka sunnuntai!.