1990-luvulla PC-pelaaminen oli jo nostanut profiiliaan valtavasti aivan muutamien vuosien aikana. Vaikka hyviä PC-pelejä kyllä riitti jo yllin kyllin, valtaosa niistä oli sellaisia … no, PC-pelejä. Strategiaa, simulaatiota, roolipelaamista, seikkailua. Mutta mitä jos halusi nopeatempoisempaa menoa? Sellaista kuin pelihalleissa tai konsoleilla? No, sitten kannatti hilata itsensä pelihalliin tai ostaa konsoli, koska PC:llä sellaista kamaa ei juuri nähty.
Onkin siis hyvin hienoa, että yksi niistä parhaista esimerkeistä on kotimaista tuotantoa, sillä Timo ja Juha Kauppisen kehittämä Slicks ’n’ Slide oli jo 90-luvulla täyttä rautaa, eikä sen hohto ole siitä 30 vuoden aikana mihinkään hiipunut.
Slicks ’n’ Slide on taatusti peli, jota sitä pelanneet eivät tule ikinä unohtamaan, ainakaan jos he pelasivat sitä oikein, eli jaetulta ruudulta neljä pelaajaa saman näppäimistön ympärille ahtautuneena. Tunnelma oli katossa, kun pelaajat ”vahingossa” tuuppivat kilpailijoitaan kyynärpäillään ja hakivat johtopaikkaa monitorilla ja sen ääressä.
Peli itse oli uskomattoman yksinkertainen, mutta myös älyttömän hyvin toteutettu. Super Sprintin ja sen kaltaisten huristelupelien tapaan Slicks ’n’ Slide on ylhäältä päin tarkasteltu autopeli, jossa ajetaan karmealla vauhdilla ympäri kimurantteja ratoja. Ajomalli on juuri sopivan realistinen, jotta peli tuntuu autoilulta, mutta ei vaadi mitään rallikuskin alempaa korkeakoulututkintoa, jotta siitä pystyisi nauttimaan. Ensimmäiset kisat menivät taatusti lähinnä ympyrää pyöriessä ja radan ulkopuolella kimpoillessa, mutta jo alta aikayksikön sen saippuamaisen tuntuman kanssa pääsi sinuiksi ja sitten mentiinkin kylki edellä läpi toinen toistaan ihmeellisempien ratojen.
Ja niitä ratojahan sitten myös riitti! Jo julkaisuversio sisälsi vinon pinon erilaisia ratoja ja jos ne eivät riittäneet – eikä jaksanut odotella päivityksiä ja niiden lisäämiä ratoja – mukana tuli myös rataeditori, jonka avulla itse kukin pystyi hetkessä huomaamaan, että hyvien ratojen tekeminen oli vaikeampaa kuin voisi olettaa. Slicks oli myös siitä hauska peli, että se oli kehittäjilleen selvästi intohimon kohde. Peli julkaistiin shareware-mallin alaisena, eli itse kukin pystyi lataamaan rajoitetun testiversion ilmaiseksi, ja lopullisen pelin sai ostettua sitten kehittäjiltä pientä maksua vastaan. Tämä osoittautui lopulta erittäin hyväksi diiliksi, sillä Slicks sai vuosien varrella runsaan määrän päivityksiä, jotka lisäsivät peliin aseita ja ties mitä muuta. Testiä varten kaivamassani versiossa ratoja oli kosmiset 180 kappaletta.
Kuten niin usein käy, menestys poiki myös kopioijia. Slicks sai vuosien varrella useita klooneja, välillä vain sellaisella ”haimme vaikutteita”-tasolla, toisinaan sen verran selkeästi, että oksat pois. Ensimmäiseen koulukuntaan kuuluu muutamaa vuotta myöhemmin julkaistu Remedyn Death Rally, joka on selvästi saman koulukunnan peli kuin Slicks, mitä nyt korkeammilla tuotantoarvoilla ja vahvemmalla painotuksella ammuskeluun. Ja tämä on ihan okei! Ei siinä ole mitään vikaa, että haetaan inspiraatiota jonkun toisen tekemästä pelistä ja tuunataan siitä sitten hieman erilainen. Ilman tällaista innovaatiota pelaamisen maailma olisi jäänyt aika köyhäksi.
Ja entä Slicks itse? On tavallaan harmi, että pelistä ei ole vuosien varrella julkaistu mitään tuunattuja versioita, sillä joku Slicks ’n’ Slide 2020 olisi taatusti kovaa kamaa nyt kun pelaajien näytöt ovat suurempia ja jaetun ruudun moninpelaaminen on muutenkin yleisempää kuin vuonna 1993. Mutta kaikki toivo ei silti ole mennyttä, sillä alkuperäisen DOS-pelin voi yhä ostaa kehittäjien kotisivuilta ja peli pyörii vaikka DOSBoxin avulla oikein mukavasti jos jonkinlaisella raudalla. Hmm, ehkä Raspberry Pi ja neljä bluetooth-ohjainta tekisivät Slicks ’n’ Slidestä tämän vuoden pikkujoulujen suuren hitin…
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä viikottain Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.
Kommentit
"oikein pelattuna" eli neljällä pelaajalla samalla näppiksellä, jossa oli jostain väylätekniikasta(?) johtuen niin tiukasti rajattu määrä montako näppäintä voi yhtä aikaa painaa, että aina jollain ei toiminut kääntönappi, tai joltain katosi kaasu juuri kun olisi päässyt suoralla muita karkuun tms. :D
Olihan tämä mahtava peli juuri moninpelinä samalta näppäimistöltä. Toisaalta ei todellakaan originaalein peli, mutta erinomainen versio kyseisestä lajityypistä.
"90-luvun paras jaetun ruudun moninpeli" - tästä rohkenen olla eri mieltä. Saman lajityypin Super Skidmarks (joka julkaistiin 1995 Commodore Amigalle ja Sega Megadrivelle) on omasta mielestäni parempi saman genren edustaja. Samat neljä pelaajaa mahtuu pelaamaan yhdella koneella, mutta sarjalinkin kautta sait toisen Amigan kiinni koneeseen. Sen avulla samaa kisaa pystyi pelaamaan kahdeksan pelaajaa yhtäaikaa. Eikä peliä tarvinnut vääntää näppiksellä, koska yhteen Amigaan sai neljä joystickiä kiinni yhtäaikaa (kaksi vakiona, kaksi lisää adapterin kautta). Linkitettyjen koneiden näytöt sai samalla yhdistettyä, jolloin sama rata näkyi jaettuna kahdella monitorilla tai kahdella videotykillä.
Suomen Amiga-käyttäjien yhdistys (SAKU) järjestää aika ajoin peli-iltoja joissa tätä peliä on mahdollista käydä kokeilemassa. Jos tuo artikkelin mainitsema neljän pelaajan hauskuus tuntui hyvältä, niin kahdeksan pelaajan kisat ne vasta riemukkaita onkin. Suosittelen lämpimästi!
Tuohon "90-luvun paras jaetun ruudun moninpeli". Niin 90-lukuhan oli juuri "couch co-op" tai "vs" pelaamisen kulta-aikaa, varsinkin konsoleilla, joten aika mahdoton laittaa mihinkään järjestykseen noita. Esim. Micro Machines 2 ja 3 ovat saman lajityypin peleistä aivan parhautta. Tosin ei mitään pois Slicks 'n' Slidelta, mikä sekin loistavaa hupia.