Insomniac Gamesin kehittämä Spider-Man on erinomainen ja oikein viihdyttävä peli, tarkasteli sitä sitten puhtaasti pelillisillä meriiteillään, tai Hämähäkkimies-tuotteena. Edellisestä hyvästä Hämis-pelistä onkin aikaa jo miltei 20 vuotta, sillä yleisen nettimielipiteen mukaan meriitti kuuluu alkuperäisen PlayStationin Spider-Manille.
Tämä aiempi Hämis-teos ei ollut minulle lainkaan tuttu, joten palasin sen pariin nyt, kunnon hämähäkkivimman saattelemana. Tulokset olivat yllättäviä.
Vuonna 2000 julkaistun Spider-Manin kehitti Neversoft, joka tunnetaan paremmin mainioista Tony Hawk’s Pro Skater -peleistään. Ilmassa olivat siis samanlaiset tunnelmat kuin nyt: pelin kehityksestä vastasi luotettu tiimi, jolta oli lupa odottaa hyvää. Odotuksia nosti varmasti myös se, että pelin ääninäyttelijöinä kuultiin 90-luvun piirrossarjoista tuttuja oikeita Hämis-ääninäyttelijöitä. Kertojan roolissa taas esiintyy itse Stan ”The Man” Lee, joka oli aikanaan luomassa koko hahmoa.
Vajaat 20 vuotta myöhemmin on toki enää mahdoton tehdä minkäänlaista objektiivista arviota pelin meriiteistä, sillä sekä teknologia että pelit ovat kehittyneet sittemmin melkoisesti. Ymmärrän silti hyvin, miksi Spider-Man on kulttipelin maineessa. Kun hieman silmiään siristää, se näyttää ja kuulostaa kunnon Hämis-kamalta. Hämähäkkimies itse heittelee sopivan kornia läppää ja tarinassa nähdään klassisia Hämis-hahmoja, -liittolaisia ja -pahiksia.
Suurimmat miinukset menevät soundtrackille, joka kuulostaa vuosituhannen vaihteen extreme-urheiluvideolta repäistyltä. Jäätävät biisit alkavat toistaa itseään jo muutaman minuutin jälkeen, mutta luupit vain kiertävät, kiertävät ja kiertävät, kunnes biitit valuvat jo korvistakin.
Pelattavuuden puolelta löysin Spider-Manista yllättävän paljon syvyyttä ja hyvää meininkiä. Se tärkein, eli seitillä heiluminen, toimii pääosin hyvin. Hämikselle annetaan suunta hypyllä ja sitten pidetään liipaisinta pohjassa, jolloin seittiveijari heiluu itse kohti edessä olevaa kohdetta – joskus. Jos kohde on turhan kaukana tai ei vain muuten ole kiipeiltävä kohde, Hämis vain putoaa tyhjyyteen ja tällöin edessä on usein koko kentän aloittaminen alusta.
Seitit on muutenkin tuotu mukavasti osaksi pelikokemusta. Hämis voi yhtä nappia painamalla hypähtää kattoon vaikka väistääkseen päälle syöksyvän Sarvikuonon rymistelyt. Seittejä voi myös käyttää monipuolisesti aseinaan ja hyökkäysten apuvälineinä. Ihan kohtalaisen kovaa kamaa vuoden 2000 PlayStation-peliltä siis!
Myös kentät ovat tavoitteiltaan kohtalaisen vaihtelevia. Välillä paetaan helikoptereita tai jahdataan Venomia katolta toiselle, toisinaan kiipeillään tulituksen alla seiniä pitkin tähtäimiä väistellen, mätkitään vihollisia pankin käytävillä tai pelastetaan panttivankeja.
Miinuspuolelle voi laskea niiden äkkikuolemien ohella esimerkiksi sen, että peli ei tunnu sisältävään minkäänlaisia kamerakontrolleja. Kamera osoittaa, mihin haluaa – eikä läheskään aina sinne, minne pelaaja haluaisi.
Ymmärrän täysin, miksi Spider-Man oli vuonna 2000 niin pidetty ja rakastettu peli. Se on varmasti ollut aikanaan vallankumouksellinen ja todella monipuolinen pelikokemus. Valitettavasti aika on ajanut kunnolla sen ohi, sillä kankeat kontrollit tuntuvat nyt tökkivän vastaan vähän väliä. Äkkikuolemat tekevät pelaamisesta tuskaa, kun samaa kohtausta saa hieroa useita kertoja keksiäkseen sen oikean, kehittäjien suunnitteleman tavan edetä. Muut johtavat kuolemaan ja parhaimmillaan reippaaseen uudelleenpeluuseen.
Oma mielenkiintoni lopahti jo verrattain alkumetreillä, joten ehkä tällä kertaa on todettava, että kulttiklassikon sopivin paikka on historiankirjan sivuilla, eikä vuoden 2018 peliruuduilla.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä. Pelaajalehti.comissa joka lauantai!
