Videopelitkö eivät muka ole väkivaltaisia?
Kehittäjä: Namco
Julkaisija: Namco
Alustat: kolikkopeli / PC Engine
Silloin joskus 1980-luvun kultaisina pelivuosina – ja vielä aika paljon myöhemminkin – videopelien väkivalta oli hyvin harmitonta tavaraa. Vaikka peleissä räiskittiin urakalla, veri ja suolenpätkät eivät yleensä lennelleet. Julkaisijat ja jälleenmyyjät katsoivat moista pitkin nenänsä vartta, olivathan pelit kuitenkin lapsille tarkoitettua viihdettä.
Niinpä kun vastaan tuli väkivaltainen peli, se oli tietenkin meidän 80-luvun rempseiden splatter-leffojen pilaaminen nuorukaisten mielestä mitä hienointa. Juuri tällaisen hyperväkivallan avulla esimerkiksi muuten aika karut Commodore 64:n Nemesis the Warlock ja Commando Libya olivat niin suosittuja pelejä.
Kukkulan kuninkaana seisoi kuitenkin Splatterhouse.
Itse sain oman ensikontaktini Namcon Splatterhouseen pelihallissa. Puuhamaan kolikkopelit kiersivät talvisin kaupungista toiseen eräänlaisena väliaikaisena pelihallina, jossa sai pelata muistaakseni 20 markalla niin paljon kuin sielu siesi. Pelihallin ollessa Turussa juuri sen Splatterhouse-kabinetti keräsi huomiota.
Peli kertoo Rickistä, joka jää vangiksi kauhujen kartanoon. Psykologian opiskelijalla on kuitenkin muitakin aseita kuin viiltävät psykoanalyysit, sillä hänen kasvoillaan on legendaarinen Terror Mask –naamio, joka muuttaa hänet käveleväksi lihamyllyksi.
Vastaan tulee toinen toistaan kauheampia hirvityksiä kauhuelokuvien katalogeista, ja niitä sitten hakataan ja ammutaan mäsäksi kakkosnelosilla, lihakirveillä, haulikoilla ja muilla veikeillä aseilla. Splatterhouse oli välitön hitti, koska kun vaikka zombia hujautti kakkosnelosella, se ei suinkaan vain hävinnyt mitättömässä räjähdyksessä, vaan lensi pelin takaseinää vasten ja räjähti verimuhjuksi. Puhdasta huikeutta!
Splatterhouse oli runsaan verensä ohella muutamilla muillakin tavoilla kilpailijoitaan edellä. Se oli kontrolleiltaan ja pelattavuudeltaan ihan hyvää perustasoa, mutta sisälsi elementtejä, joita monissa muissa sen ajan peleissä ei ollut. Kentät esimerkiksi haarautuivat pelaajan valintojen – tai oikeammin töppien – mukaan. Jos sattui vaikka tipahtamaan lattiassa olevaan aukkoon hankalassa tasohyppelykohdassa, ei suinkaan kuollut, vaan joutui ainoastaan vaikeampaan kenttään, josta pystyi vielä taistelemaan tiensä takaisin pääreitille.
Myös pelin pomotaistelut olivat oikein viihdyttäviä. Mukana oli toki pari kivitalon kokoista kolossia, joita piti piestä kappaleiksi, mutta myös kekseliäämpiä matseja. Miltä kuulostaisi vaikka pomotaistelu, jossa taistellaan poltergeistin riivaamaa huonetta vastaan? Vihollisten sijaan Rick joutuu väistelemään ja torjumaan päälle lentäviä veitsiä, tauluja ja tuoleja. Hauskaa ja kekseliästä!
Splatterhouse sai toki myös kotikäännöksensä, ja ajan hengen mukaisesti ne olivat aika paljon pliisumpia. Viittaukset uskontoon ja uskonnollisiin asioihin poistettiin ykkösellä, asevalikoima muuttui tylsemmäksi ja Rickin naamalla oleva ilmiselvä Jason Voorhees –naamio muutettiin tylsän punaiseksi. Koska Splatterhousea ei missään myydä ja pelaaminen kuitenkin menee emuloinniksi, kannattaa emuloinnin kohteeksi suoraan valita se alkuperäinen kolikkopeli. Väkivalta ei ehkä enää herran vuonna 2018 iske aivan yhtä lujaa kuin vajaat 30 vuotta aiemmin, mutta jos ei voi nauttia seinälle räjähtävistä zombeista, on henkisesti kuollut.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä Pelaajalehti.comissa joka lauantai!
