SpurguX (1987)
Suomessa on kehitetty videopelejä suunnilleen niin kauan kuin on ollut olemassa tietokoneita, joille niitä kehittää. Kaupallisia pelejäkin on julkaistu jo vuosikymmenten ajan, mutta se perinteisempi ratkaisu oli, että yksinäinen kehittäjä (tai pieni kehitystiimi) tehtaili ilmaisia pikkupelejä omaksi ilokseen.
Ilman julkaisijoita kehitystiimillä ei ole mitään suurempia paineita, mutta ei myöskään minkään sortin kontrollia. Niinpä underground-pelit olivatkin usein todella mielikuvituksellisia, mutta myös vähintään kyseenalaisella maulla toteutettuja. Hyvä esimerkki molemmista on vuonna 1987 julkaistu SpurguX.
1980-luvulla rogueliket ja roguelitet eivät olleet edes mikään peligenre, mutta sen alkuperäisen Roguen ja Hackin innoittamana monet pelinkehittäjät tehtailivat silti omia tekstipohjaisia luolastoseikkailuitaan. Harva niistä lähti aivan samoille poluille kuin suomalainen SpurguX, joka kertoo yhden janoisen sankari, joka matkaa läpi öisen kapungin legendaarisen viinapullon tarinan innoittamana.
Pelasin itse SpurguXia kun se oli vielä kohtalaisen uusi peli. Muistin sen olleen hauska ja oivaltava yhdistelmä perinteistä roguelike-pelattavuutta ja hurttia huumoria. Paluu pelin pariin jokusen vuosikymmenen tauon jälkeen hälvensi molemmat harhakuvitelmat, sillä SpurguX on pelinä todella yksinkertainen ja rajoittunut, eikä se huumorikaan oikein toimi.
Pelaaja ohjastaa yön kulkuria, joka vaeltelee pitkin öistä kaupunkia etsimässä lumottua jallupulloa. Matkalla pitäisi putsata useita kymmeniä ruutuja ja kerätä kaikista pisteet, joita kuvataan pelissä kirjaimellisesti piste-merkillä. Tämä oli aika oivaltavaa, täytyy myöntää. Tekemistä haittaavat vihaiset poliisit, vankikarkurit, punkkarijengit ja muut öisen kaupungin vaarat.
Pelinä SpurguX ei ole kovin kummoinen, sillä toisin kuin useimmissa roguelikeissä, siinä ei ole syvyyttä tai löydettävää juuri lainkaan. Kunhan kävellään pieksemässä vastaantulijoita tai kuolemassa hyvin nopeasti, kun vastaan tulee pino vihollisia, joita ei voi teoriassakaan voittaa.
Aikansa artifaktina se on kuitenkin paljon kiinnostavampi, koska kyseessä on todellakin peli, joka on tehty ilman mitään ulkopuolisia vaatimuksia tai rajoituksia, SpurguX tarjoilee vahingossa rehellisen ja sensuroimattoman näkymän siihen, millaiseksi joku nuori pelinkehittäjä kuvitteli kaupunkien yöelämän, sekä siihen, millaisia asioita tämä piti hauskana.
Se kertookin paljon, että punkkarien ja poliisien ohella öisillä kaduilla voi kohdata – pelin omaa termistöä käyttäen – muun muassa “neekereitä” ja “homoja”, joita sitten piestään. Homo tietenkin nauttii siitä, että tätä hakataan, sillä luonnollisesti kaikki LGBT-ihmiset ovat täysiä perverssejä, kuinkas muutenkaan. 1980-luvun loppuvuosien Suomessa sekä maahanmuuttajat että avoimesti elävät LGBT-ihmiset olivat vielä aika uusi juttu, varsinkin keskiluokkaisten nuorten maailmassa, ja kaikki uusi on tietenkin pelottavaa. Varsinkin jos se jotenkin haastaa tai uhkaa omaa mieskuvaa.
Tällainen meno ei tietenkään ole hirveän yllättävää, sillä se on osa sitä rajojen kokeilua ja rikkomista, jota varsinkin nuoret miehet ovat aina harrastaneet, ja SpurguX onkin helppo nähdä osana sitä samaa jatkumoa kuin vessan seinälle kirjoitellut kirosanat ja koulun takana piilossa esitetyt kovat uhoukset siitä, mitä sille kusipäiselle opettajalle tehtäisiin jos vain olisi tilaisuus: maailma pelottaa ja auktoriteettien asettamat rajat ahdistavat, mutta kun niille ei oikeasti voi tehdä mitään niin sitten salassa kapinoidaan hiljaa niitä vastaan. Joskus tussilla, toisinaan videopelillä.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.