Spyro the Dragon
Yksinoikeudet ovat aina olleet konsolivalmistajille tärkeitä. Koska erot saman sukupolven laitteiden välillä eivät yleensä ole suunnattoman suuria, se merkittävin kilpailuvaltti on tarjota pelikokemuksia, joita ei voi muiden konsoleilla kokea.
Sonyn PlayStation-konsoli ratsasti pelimaailman huipulle kovien yksinoikeuksiensa avulla, mutta yhdessä kisassa se oli Nintendon ja Segan perässä: sillä ei ollut maskotteja. 1990-luvulla tämä oli pelien maailmassa suuri ja tärkeä juttu, sillä suuren yleisön mielestä kaikki pelikoneet tarvitsivat sen oman kasvonsa, eivätkä ”hieman Bruce Willisin näköinen räiskintä-äijä” tai ”ralliauto” oikein pärjänneet siinä kisassa Mariolle tai Sonic-siilille.
PlayStationkin sai lopulta maskottinsa, Crash Bandicootin sekä myös Spyro the Dragonin, mutta oli hyvin lähellä, ettei Spyro lipsahtanut jo kehitysvaiheessa pelihistorian viemäriin.
Vuonna 1996 vielä aivan uudenkarhea pelistudio, Insomniac Games, oli juuri julkaissut esikoispelinsä, 3D-räiskintä Disruptorin. Sen suosiosta kaiken oleellisen kertonee se, että pelin epävirallinen arvonimi on ”paras peli, jota kukaan ei koskaan pelannut”. Disruptorin flopattua Insomniac lähti etsimään seuraavaa projektiaan, joka lopulta löytyi tiimin sisältä. Graafikko John Fiorito oli innokas lohikäärme-fani ja ehdotti, että mitä jos tehtäisiin lohikäärmeitä käsittelevä peli?
Muu tiimi oli ideasta innoissaan ja lisäinspiraatiota lähdettiin ammentamaan elokuvafloppi DragonHeartista. Alkuperäinen Spyro olikin synkeä ja verinen peli, josta haluttiin tehdä ”synkkä ja karhea” pelikokemus. Kaikkien onneksi sittemmin muun muassa PlayStation 5 -konsolin tekniikan suunnitellut Mark Cerny puuttui peliin. Hän sai Insomniacin kehittäjät vakuutettua siitä, että maailma ei kaivannut synkänrouheaa DragonHeart-kopiota, vaan ehkä jotain värikkäämpää ja kepeämpää.
Ilman vaihtoehtoisiin todellisuuksiin matkustamista mahdollistavaa teknologiaa emme toki voi koskaan tietää, millainen hitti synkkä Spyro olisi voinut olla, mutta veikkaan, että sen suosio olisi ehkä jäänyt hieman vaisummaksi kuin meidän versiomme, josta tuli hitaan startin jälkeen lopulta yksi PlayStationin suurista hiteistä. Niin suuri, että se oli ensimmäinen konsolin Greatest Hits -uudelleenjulkaisu.
En ole Spyro the Dragonin suosiosta tippaakaan yllättynyt, sillä se on mitä mainioin peli. Sony lähti alusta saakka jahtaamaan konsolilleen kokonaan uutta yleisöä, nuoria aikuisia, joita epäcoolit videopelit eivät sitä ennen olleet kiinnostaneet. Siinä sivussa nuorempi väki jäi hieman paitsioon, joten Spyro the Dragonin kaltaiset pelit suunniteltiin tarkoituksella heidän makuunsa paikkaamaan aukkoa pelitarjonnassa.
Tämä näkyy ja tuntuu lähinnä siinä, että Spyro on sangen helppo peli. Helppo ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti huonoa, sillä Insomniacin tavaramerkiksi muodostuneet piirteet vetoavat myös aikuisiin. Värikäs ja sarjakuvamainen grafiikka näyttää yhä olosuhteet huomioiden hyvältä, peli on täynnä hauskaa ja oivaltavaa huumoria ja meininki on kaikin puolin todella letkeää. Ja hei, onhan kyseessä kuitenkin myös yksi niistä harvoista peleistä, jonka soundtrackin on säveltänyt rumpali; The Police -yhtyeen Stewart Copeland.
Ei kannata myöskään kuvitella, että ”lasten peli” tarkoittaa jotain vasurilla väännettyä kuraa, sillä Spyro oli aikanaan tekninen ihme. Insomniac kehitti peliä varten kokonaan uusia grafiikkateknologioita, joiden avulla pelin suuret ja avoimet pelimaailmat saatiin puskettua PlayStationin rajoittuneeseen muistiin, vihollisten tekoälyn tuunaukseen käytettiin hirveästi vaivaa ja niin edelleen.
Spyro olikin mainio varhainen esimerkki siitä tyylistä ja otteesta, jonka avulla Insomniac Games tulisi vuosien varrella nousemaan pelimaailman kirkkaimpiin valoihin. Olipa kyse Ratchet & Clankista tai Spider-Manista, jo Spyrosta tuttu huipputeknologia, hauska tarinankerronta ja värikkäät hahmot toimivat edelleen ja toimivat myös silloin. Enkä selvästi ole mielipiteeni kanssa yksin, sillä parin vuoden takainen Spyro Reignited Trilogy keräsi pelaajilta valtavasti huomiota ja rakkautta. Jos se ei ole hyvän klassikkopelin merkki, niin mikä?