Mega Driven paras soundtrack, historian paras tappelupeli
16-bittisellä aikakaudella Segan sivuttain vierivät tappelupelit olivat genrensä parhaimmistoa. Golden Axe, Altered Beast, Alien Storm ja muut julkaisut olivat 80- ja 90-lukujen vaihteessa todella näyttäviä ja erinomaisen viihdyttäviä kolikkopelejä, joista saatiin nauttia myös kotikoneilla.
Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että pelit todellakin oli suunniteltu kolikkopeleiksi: ne olivat pituudeltaan usein kymmenien minuuttien mittaisia, ja peliä yritettiin pitkittää keinotekoisella vaikeuttamisella. Hei, se toimi pelihalleissa, missä ideana oli saada ihmiset pumppaamaan vitosen kolikoita automaattiin muutaman minuutin välein. Kotona taas 80 euron peli ja alle elokuvan mittainen pelikokemus oli hieman kehno yhtälö.
Sega ratkaisi ongelman nakittamalla AM7-kehitystiiminsä ja muun muassa mainioita Wonder Boy –pelejä suunnitelleen Noriyoshi Ohban kehittämään varta vasten Mega Drive -kotikonsolille suunnitellun tappelupelin, joka olisi audiovisuaalisesti yhtä näyttävä kuin kolikkopelit, mutta tarjoaisi täysimittaisen pelikokemuksen.
Tuloksena oli Streets of Rage, joka oli hyvä peli. Hyvä, mutta ei erinomainen. Mutta hei: sitä varten jatko-osat keksittiin.
Vuonna 1992 julkaistu Streets of Rage 2 on mielipiteestä riippuen joko kaikkien aikojen paras tappelupeli, tai ainakin listan kärkisijoilla. Muut mielipiteet ovat väärässä. Alkuperäisen Streets of Ragen oppitunnit otettiin vastaan hyvässä hengessä, ja niiden perusteella jatko-osasta tuunattiin kaikin tavoin monipuolisempi ja laajempi pelikokemus.
Alkuperäisessä pelissäkin nähtiin useita pelattavia hahmoja, mutta näiden väliset erot olivat enimmäkseen matematiikkaa ja grafiikkaa. Hahmojen liikevalikoima ja pelituntuma oli hyvin samanlainen, mutta yksi oli nopeampi kuin toinen ja niin edelleen. Streets of Rage 2:ta varten kehitettiin neljä uniikkia pelihahmoa, joista jokaisella on oma liikevalikoimansa ja täten suuresti erilainen pelattavuutensa.
Kaikilla hahmoilla on myös omat erikoishyökkäyksensä, kun taas alkuperäisessä Streets of Ragessa oltiin lähempänä kolikkopelijuuria. Golden Axen tapaisissa peleissä kaikilla pelihahmoilla oli geneerinen maaginen hyökkäys, joka poltti magiamittaria ja teki kaikkiin ruudulla oleviin vihollisiin vahinkoa. Streets of Ragessa oli prikulleen sama mekaniikka, mitä nyt magian sijaan vahinkoa teki poliisiauto, joka ajoi pelialueen läpi samalla kun singolla varustettu poliisi roikkui ikkunasta räiskimässä.
Näin muodostui tappelupeli, jonka pelattavuus ja tuntuma ovat vieläkin, miltei 30 vuotta myöhemmin, aivan genren huippua. Kaikilla hahmoilla pelaaminen on hauskaa, ja jokainen löytää niiden joukosta varmasti suosikkinsa. Itse pidän kovasti ammattipainija Max Thunderista, joka on hidas kuin mikä, mutta paikalle päästyään heittelee vihollisia ympäriinsä suplexien ja muiden painiliikkeiden avulla.
Streets of Rage 2 näyttää myös erinomaiselta. Segan omista kehittäjistä koostetun tiimin toki sopiikin olettaa saavan Mega Drivestä irti paljon tehoja, mutta pidän silti suoritusta erinomaisena. Vielä ikimuistoisempi on Streets of Rage 2:n soundtrack. Sen sävelsi myös alkuperäisen pelin musiikit sävelltänyt Yuzo Koshiro, joka on tunnettu myös muun muassa Actraiserin legendaarisesta soundtrackista. En tiedä, mitä musiikkisteroideja Koshiro on studiossaan popsinut säveltäessään, mutta tuloksena on mielestäni yksi 16-bittisen aikakauden parhaista soundtrackeista ilman mitään ”no, ainakin Mega Driven äänipiirin parhaista…” -liennytyksiä.
Streets of Rage 2 on nykyäänkin puhdasta kultaa. Sillä riittää yhä faneja, ja pelin arvostuksesta puhuu sekin, että Segan tuoreen Mega Drive Mini -konsolin pelivalikoimaan kelpuutettiin yksi Streets of Rage. Ei sitä ensimmäistä, eikä sitä viimeistä, vaan se paras.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä mies voisi seuraavaksi ottaa retrosteluun!