Super Mario World 2: Yoshi’s Island
Super Mario -pelisarja nauttii pelaajien keskuudessa lähes yleismaallisen hyvästä maineesta, ainakin jos Hotel Marion kaltaiset räpellykset jätetään pois laskuista. Toki muutama poikkeuskin löytyy, sillä varsinkin netin syövereissä muutama oikea Mario-pelikin aiheuttaa pelaajissa outoja inhotusreaktioita.
Näistä minua henkilökohtaisesti ihmetyttää eniten Super Mario World 2: Yoshi’s Islandin maine, sillä kyseessähän on älyttömän hyvä peli! Olen henkilökohtaisesti ollut tätä mieltä pelin julkaisusta saakka, mutta niin sitä vain vähän väliä törmää ihmisiin, joiden mielestä Yoshi’s Island on täyttä roskaa. Nyt kerron, miksi he ovat väärässä.
Rehellisesti sanoen Nintendon ainoa virhe Yoshi’s Islandin kanssa on pelin nimi, sillä kun jotain peliä väittää legendaarisen Super Mario Worldin jatko-osaksi, siihen kohdistuu aivan älyttömästi odotuksia. Ratkaisu on erityisen hämmentävä, sillä Yoshi’s Island ei selvästikään edes yritä olla uusi Super Mario World, vaan itsenäinen ja erilaista pelattavuutta sisältävä teos.
Jos haluatte hämmentyä vielä enemmän, pohtikaa tätä: pelin kehittäjät tiesivät tämän itsekin! Pelin suunnitelleet Takashi Tezuka ja Shigefumi Hino tunsivat, että Nintendo oli Super Mario Worldin myötä saavuttanut 2D-tasohyppelypelien huipun, eikä ”samaa, mutta paremmin” -konseptilla tehty peli tulisi toimimaan. Niinpä he lähtivät tekemään jotain aivan erilaista.
Tuloksena oli Yoshi’s Island, peli, jossa pelaajat ohjastavat Super Mario Worldista tuttuja yoshi-dinosauruksia näiden yrittäessä kuljettaa vauva-Mariota yoshien kotisaaren halki, ennen kuin ilkeä Kamek-velho pöllii tämän kouriinsa. Pelaaminen on puzzle-henkisempää kuin perinteisissä Mario-peleissä, sillä pelkän tasohyppelyn ohella pelaajan täytyy myös heitellä dinosauruksen munimia munia pitkin maita ja mantuja – milloin aseenaan vihollisia vastaan ja milloin vaikka avatakseen kätkettyjä reittejä.
Kenties juuri tämä erilainen pelattavuus on se, mikä vierastuttaa näitä Yoshi-vihaajia, mutta itse rakastuin peliin alta aikayksikön. Munien heittely, sekä yoshien kyky muuttua tietyissä kohdissa vaikka helikopteriksi tai myyrätankiksi, olivat jotain aivan erilaista ja uutta. Eikä sekään tietenkään haitannut, että Yoshi’s Island näyttää ja kuulostaa uskomattoman hyvältä.
Peli oli niitä Super Nintendon aivan viimeisiä suuria julkaisuja ja se otti täyden hyödyn irti konsolin kaikista mahdollisuuksista Super-FX-piiriä myöten. Mutta niin komeita kuin pehmeästi venyvät ja skaalautuvat efektit ovatkin, se Nintendon kuuluisa taiteellinen tyyli on ulkoasun ydin. Myöhempien Yoshi-sarjan pelien tavoin myös Yoshi’s Island hyödynsi uusia ja erilaisia taidetyylejä, mutta ei vielä lankaa tai kankaita. Sen sijaan Yoshi’s Island näytti kuin liiduilla piirretyltä ja stop motion -hengessä animoidulta. Efekti oli aikanaan todella komea ja toimii edelleenkin mainiosti.
Se suurin syy minun Yoshi’s Island -fanitukseeni on kuitenkin se, että peli uskaltaa olla erilainen, outo ja yllättävä. Jo aivan pelin alkuvaiheilla vastaan tulee legendaarinen kenttä: Touch Fuzzy, Get Dizzy. Normaalin tasohyppelyalun jälkeen vastaan leijailee valtavia pölyhaituvan näköisiä Fuzzyjä, joihin koskeminen… no, sekoittaa yoshien pään. Koko maailma alkaa aaltoilla musiikin venyessä maisemien tahtiin ja yoshin hoiperellessa ympäriinsä kuin kaatokännissä konsanaan.
Pelin ensimmäinen pomo taas voitetaan heittelemällä tätä munilla, kunnes poloisen pöksyt putoavat nilkkoihin. Tästä nolostunut jättipahis muuttuu tomaatin punaiseksi ja kutistuu sitten häpeissään pikkuriikkiseksi. Hauskaa! Oivaltavaa! Yllättävää!
Eikä Yoshi’s Islandin rohkeus siihen lopu, sillä peliin on ahdettu valtavasti pieniä ja suuria ideoita, joista osaa käytetään useita kertoja, osaa taas vain kerran tai pari. Kehitystiimi on itsekin ymmärtänyt, että jotkut ideat ovat hauskoja vain pari kertaa, mutta sitten niiden kannattaa antaa olla. Se on rohkeutta ja luottoa siihen, että lahjakas tiimi pystyy keksimään niiden tilalle muita, yhtä hyviä ideoita.
Yoshi’s Island onkin mielestäni mestariteos. Jonkun unohdetun sivupelin sijaan se on minun kirjoissani koko Super Mario -pelisarjan parhaita pelejä, jota suunnitellessaan kehitystiimi on antanut mielikuvituksensa liitää ja vetää pelaajat mukanaan kauas pelaamisen sinisiin taivaisiin. Huippupeli vuonna vuonna 1995, huippupeli vielä vuonna 2020.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.