Täydellinen peli
Eräs pelimaailman Graalin maljoista on ”täydellinen peli”. Esikuvansa tavoin se tulee jäämään löytämättä, sillä mikäli sellaisia edes on, määritelmät ovat niin erilaisia, että yhteisymmärrys on mahdotonta. Mutta jos leikitään hetken aikaa, että täydellisiä pelejä olisi olemassa, itse ehdottaisin listalle vuoden 1994 mestariteosta, Super Metroidia.
Super Metroid on monta asiaa, mutta ennen kaikkea se on pelottava kokemus. Kyllä, pelottava. Ei välttämättä adjektiivi, jota helposti liittäisi Nintendon julkaisemaan tasohyppelypeliin, mutta minulla on perustelut väitteelleni. Super Metroid heittää Samus Aranin ja pelaajan keskelle mystistä vaarojen maailmaa. Suunnaton pelimaailma on täynnä salaisuuksia ja löydettäviä esineitä, joista monet ovat välttämättömiä pelissä etenemiseksi.
Nykyään supersuosittujen metroidvania-pelien esikuvana Super Metroid kiusoittelee pelaajaa jatkuvasti hypyillä, joihin hän ei aivan yllä, ovilla, joita hän ei pysty avaamaan, ja vaaroilla, joita hän ei pysty voittamaan. Vielä. Mutta kun hieman – tai joskus aika paljonkin – etenee, löytää esineitä, joilla haasteet pystyy voittamaan.
Super Metroidin todellinen kuningasidea on, että se ei pitele pelaajaansa kädestä. Kun löytää uuden esineen tai aseen, peli ei suinkaan kerro, mihin kaikkeen sitä voi käyttää. Se pitää keksiä itse. Lukuisia räjäytettäviä tai ammuttavia palikoita ei suinkaan merkitä kartalle, vaan ne pitää löytää itse. Nintendomaisen pelisuunnittelun mestarinäytteenä peli osaa erinomaisesti samalla kätkeä tietoa ja vetää pelaajan huomion siihen, jos vain osaa etsiä sitä. Se saa pelaajan tuntemaan itsensä neroksi yhä uudelleen: ikään kuin olisi onnistunut voittamaan suunnittelijat näiden omassa pelissä ja löytämään salaisuuksia, joita ei olisi pitänyt löytää. Vaikka tietenkin oikeasti kyse on päinvastaisesta: suunnittelijat tekivät aivan hitosti työtä saadakseen kaiken toimimaan juuri näin.
Vuoden 1994 state of the art -tasoa oleva pikseligrafiikka on vanhentunut erinomaisesti, ja Super Metroid näyttää yhä upealta. Sumu, sade, pimeys ja muut aikanaan todella vallankumoukselliset efektit luovat tunnelmaa, jonka Kenji Yamamoton uskomaton soundtrack viimeistelee. Alkuperäisen Metroidin tavoin myös Super Metroid välttää melodioiden käyttöä. Suurimman osan ajasta taustalla soi vain uhkaavia ambient-ääniraitoja, ja kun melodioihin tartutaan, nekin ovat surumielisiä, haikeita ja uhkaavia. Myös pelin äänitehosteet ansaitsevat kunniamaininnan, sillä nekin ovat oudolla tavalla vääristyneitä. Turhan bassovoittoisia. Suttuisia. Ikään kuin ne kuultaisiin ja tunnettaisiin avaruuspuvun läpi.
Tämä kaikki onnistuu luomaan todella hienon tunnelman: olen yksin vieraalla planeetalla, keskellä vaaroja ja ilman minkäänlaista avun toivoakaan. Tämäkin kaikki on tietenkin tarkoituksellista, sillä Ridley Scottin Alien-elokuva toimi inspiraationa koko Metroid-pelisarjalle, mutta missään muussa sarjan pelissä tunnelma ei ole ollut yhtä käsinkosketeltava ja uhkaava kuin Super Metroidissa. Aiemmissa peleissä NESin audiovisuaaliset kyvyt eivät vain riittäneet, ja myöhemmät pelit auttavat pelaajaa liikaa. Mutta Super Metroid? Se ei auta, lohduta tai avusta. Se pelottelee, mutta tarjoaa pelkonsa voittavalle yhden kaikkien aikojen parhaista metroidvania-pelikokemuksista.
Kuten sanoin: se saattaa hyvinkin olla täydellinen peli.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä!