Supersuosittu peli kehitettiin salaa Nintendolta
Tätä kirjoittaessani Super Smash Bros Ultimate on enää muutaman päivän päässä. Hartaasti odotettu peli on taatusti vuoden 2018 suurin Switch-julkaisu, mutta 19 vuotta sitten oltiin aika erilaisissa tunnelmissa. Silloin julkaistiin nimittäin sarjan ensimmäinen osa, Super Smash Bros. Pelaajilla oli edessään pienoinen kulttuurishokki.
Super Smash Bros -pelisarja on aina ollut hyvin hämärä tapaus, sillä paperilla idea Nintendon rakastettuja hahmoja sekoittelevasta tappelupelistä tuntuu sellaiselta peli-idealta, joka ei aivan helposti saisi vihreää valoa.
Tämä oli mielessä myös pelin kehittäjillä Super Smash Bros -projektin aikana. Myös Kirby-pelit luonut Masahiro Sakurai kehitteli HAL-yrityksen piikkiin tappelupeliä, jossa neljä pelaajaa voisi yhtäaikaisesti mättää toisiaan turpaan. Kehityksen aikana peli oli vielä hyvin geneerinen ja yksinkertainen, joten Sakurai oli syystäkin huolissaan. Tappelupelejä riitti vielä vuonna 1999 kiusaksi saakka, joten mitä mahdollisuuksia olisi geneerisellä mättöpelillä?
Pohdittuaan asiaa silloisen kollegansa ja tulevan Nintendo-pomo Satoru Iwatan kanssa, Sakurai keksi ratkaisun. Taistelijoiksi valittiin Kirbyn, Marion ja Donkey Kongin kaltaisia Nintendon hahmoja tiedostaen, että Nintendo ei katsoisi ideaa suopeasti tai todennäköisesti hyväksyisi sitä. Niinpä Sakurai yhdessä pienen tiimin kanssa teki salaa Super Smash Bros -prototyypin, joka tuunattiin ja tasapainotettiin viimeisen päälle ennen kuin sitä edes esiteltiin Nintendolle. Japanilaisen yrityskulttuurin perspektiivistä miltei röyhkeä yritys kannatti, sillä Nintendo hyväksyi projektin ja Super Smash Brosin kehitys sai alkaa virallisesti.
Lopputulos tuntuu edelleen, 19 vuotta myöhemmin, kovin tutulta. Vaikka vuosien varrella pelisarjan tuoreemmat osat ovat lisäilleet kaavaan uudistuksiaan, peruspelattavuus oli kohdallaan jo alusta saakka. Mario, Donkey Kong, Pikachu ja Kirby tappelemassa Kirby-peleistä tutun metsäkentän edessä ovat välittömästi tuttu ja turvalliselta tuntuva yhdistelmä.
Myös muut pelisarjan tavaramerkit, kuten täysin överiksi vedetyt aseet ja esineet löytyivät jo alusta saakka. On hauska heitellä vastustajia pokepalloilla, koskaan tietämättä, mikä ötökkä pallurasta esiin paukahtaakaan. Pikachu räiskimässä vastustajia laserpyssyllä on hauskaa vuonna 2018, ja se oli sitä myös vuonna 1999.
Merkittävin ero myöhempiin peleihin tuntuu olevan, että Super Smash Brosin yksinpelitila on … no, vähän mitä on. Tarjolla on vain kourallinen hyvin yksinkertaisia haastekenttiä, joista osassa sentään on viitteitä myöhempien pelien luovasta hulluudesta. Kukapa haluaisi tapella yhtä Fox McCloudia vastaan, kun vastaan voi heittää vaikkapa 18 käytännössä kertaiskusta kaatuvaa Yoshia?
Suurempien mullistusten sijaan tuntuukin siltä, kuin myöhemmät osat olisivat lähinnä vain heitelleet saman toimivan pullataikinan sekaan lisää hiivaa. Alkuperäisen pelin aluksi vain kahdeksan hahmon kokoinen tappelijavalikoima esimerkiksi tuntuu suorastaan surkuhupaisalta myöhempien Smash Bros -pelien kymmenien hahmojen, avustajien, sivuhahmojen, variaatioiden ja muiden tuunakkeiden jälkeen.
Lopputulos iltapäivän pelailun jälkeen onkin, että kuten moni muukin sarjansa ensimmäinen osa, myös Super Smash Bros on ehkä parhaimmillaan museokappaleena. Muutamaa vuotta myöhemmin julkaistu Super Smash Bros Melee oli kaikilla mittareilla suuri hyppy eteenpäin, eikä ole sattumaa, että moni katselee sitä yhä kaihoisin katsein.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä. Pelaajalehti.comissa joka lauantai!