Vaikka George Lucasista voidaan olla taiteilijana monta mieltä, olen ikuisesti kiitollinen siitä, että mies ympäröi itsensä 70-luvun lopulla lahjakkailla taiteilijoilla, ja tuotti kolme erinomaisen hyvää Star Wars -elokuvaa. Nykyään Star Wars -pelejä riittää jo vähän joka lähtöön, mutta toista se oli silloin minun nuoruudessani. Jos PC-pelaaminen ei kiinnostanut – ja minuahan kiinnosti – vaihtoehtona oli käytännössä muutama Nintendon konsoleille julkaistu peli.
Tällä kertaa käsittelyssä on Super Nintendolle julkaistu Super Star Wars, joka teki aikanaan nuoreen pelimieheen ihan hirmuisen vaikutuksen. Se näytti hyvältä ja kuulosti vielä paremmalta Super Nintendon äänipiirin puskiessa ulos miltei elokuvan soundtrackilta kuulostavaa kamaa – ainakin siis 90-luvun alun korvin kuultuna.
Jo aikanaan minua huvitti kovasti se, miten pelin tarina yhtäältä seurailee elokuvan tapahtumia, mutta toisaalta viittaa niille lapasella vähän väliä. Peli alkaa samoin kuin elokuvakin: ne kuuluisat introtekstit rullaavat ruudulla ylöspäin. Sitten pahan imperiumin Star Destroyer ja kapinallisten risteilijä ottavat yhtene Tatooine-planeetan yläpuolella ja pian kahta droidia kuljettava pakokapseli syöksyykin kohti aavikkoplaneetan dyynejä.
Sitten onkin aika elokuvasta tutulle kohtaukselle, jossa Luke Skywalker hyppii ja pomppii pitkin dyynejä räiskimässä luontokappaleita ja lopulta taistelemalla sarlacc-matoa vastaan juoksuhiekkamontussa. Eikun hetkinen…
No, ymmärrän toki, että jostain se pelin sisältö piti keksiä ja kun tyyliksi oli valittu ”tasohyppely ajoittaisilla mode 7 -ajoneuvokohtauksilla höystettynä”, piti hieman käyttää mielikuvitusta ja repiä inspiraatiota irti yllättävistäkin lähteistä.
Rehellisesti sanoen ajan hammas on puraissut Super Star Warsia oikein urakalla. Peli kyllä näyttää yhä Super Nintendo -teokseksi sangen hyvältä, ja elokuvan soundtrackilta on löydetty muitakin biisejä kuin ne pakolliset tunnusmusiikit ja Imperial Marchit. Ääniefektitkin on selvästi samplattu oikeista elokuvan äänistä, joskin rajallisesta tallennuskapasiteetista johtuen ne kuulostavat todella nuhaisilta ja tunkkaisilta. Mutta minkäs teet, ei Super Nintendon moduulille kauheasti digiääntä tungeta.
Vielä karummin on kuitenkin kärsinyt pelattavuus. Jos Star Wars -puitteet riisuu pelin päältä (ja tämä on hankalaa, kun sattuu olemaan tyyppi, joka Niko Nirviä lainatakseni ostaisi vaikka kakkulapion, jos siinä on Darth Vaderin kuva), jäljelle jää lyhyt pelikokemus, jota on yritetty pitkittää aivan totaalisen perseelleen vedetyllä vaikeustasolla. Peli on täynnä turhauttavia kerrasta poikki -kuolemia, pahimmillaan aivan kentän lopusta sen alkuun yhden pieleen menneen hypyn jälkeen palauttavaa kenttäsuunnittelua ja muita karmeuksia. Ja kun henki lähtee, edessä on usein koko kenttä alusta alkaen pelattavana.
Mutta jos palaan henkisesti ajassa taaksepäin 90-luvun alkuvuosiin, Super Star Wars on aikamoinen helmi. Se oli aikanaan niin vaikuttava peli, että sitä varten kerättiin kaveriporukka sohvalle katsomaan läpipeluuta. Muistan nauhoittaneeni sen äänitestistä elokuvan musiikkeja äänikasetille, jotta pystyin sitten myöhemmin kuuntelemaan Star Wars -musiikkia korvalappustereoilla. Hei, sellaista se oli ennen kuin Internet ja MP3:t toivat kaiken maailman musiikin jokaisen ulottuville.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaajalehti.comissa!
