Sadistisen vaikea suomalaispeli
Kehittäjä: Pasi Hytönen
Julkaisija: Amersoft
Alustat: C64
Julkaisu: 1986
Uuno Turhapuro muuttaa maalle on merkittävä peli. Vuonna 1986 ilmestynyt kotimainen teos on niitä harvoja suomalaisia lisenssipelejä, vieläpä sellainen, joka pohjautuu – kuten arvata saattaa – kotimaiseen elokuvaan. Uuno Turhapuro muuttaa maalle on myös jumalan kosto syntiselle maailmalle.
Uunon tarina on kiintoisa. Vielä lukioikäinen Pasi Hytönen otti yhteyttä kotimaiseen pelijulkaisija AmerSoftiin ja tarjosi näille kehittämäänsä peliä. Arthur-tasohyppelypeliä AmerSoft ei halunnut, mutta Hytönen vaikutti heidät siinä määrin, että hänelle tarjottiin isompaa kalaa: virallista Uuno Turhapuro -peliä.
Hytönen sai vain muutaman kuukauden aikaa tehdä peliä, sillä se haluttiin ehdottomasti joulumarkkinoille. Kokonaisuudessaan kehitystiimiin kuului Hytösen ohella tuottaja Petter Kinnunen, jonka vastuualueella oli muun muassa elokuvan katsominen VHS-kasetilta ja sopivien kohtausten etsiminen peliä varten.
Tuloksena on peli, joka olisi todennäköisesti monen mielestä saanut jäädä tekemättäkin. Uuno Turhapuro muuttaa maalle kun on suorastaan saatanallisen vaikea peli.
Perusidea on simppeli: tarjolla on kolme kenttää, joissa Uuno etenee vasemmalta oikealle automaattisesti ja pelaajan vastuulla on väistellä esteitä. Ensimmäisessä kentässä kynnetään peltoa mutkittelevilla metsäpoluilla, toisessa vesihiihdetään ja kolmannessa juostaan pellolla isukin pontikkapannun perässä.
Kentät ovat todellakin pelattavuudeltaan 99% identtisiä, mitä nyt mukana on pieniä mausteita: ensimmäisessä kentässä reitti mutkittelee vimmatusti, toinen on selvästi helpoin ja kolmannessa metsäkentässä on mukana aktiivisia vihollisia. Appiukko ja jonkinlainen härmäläiszombie ilmestyvät vähän väliä ruudulle samoilemaan ja pyrkivät törmäämään Uunoon, arvattavin seurauksin.
Monella pelillä on maine vaikeana tapauksena, mutta Uunon nousee niiden yli aivan omiin korkeuksiinsa. Pelin vauhti on sen verran suuri, että reaktioaika on aina turhan kortilla. Uunon kontrollit taas ovat niin kiikkerät, että tuntuu kuin ohjaisi valtamerilaivaa. Mitään refleksiväistöjä tai reaktioita ei ehdi tekemään, vaan reitti pitäisi käytännössä suunnitella useita esteitä ennakkoon. Jos sattui arvaamaan liikesuunnan väärin, todennäköisesti törmää johonkin, mitä ei yksinkertaisesti ehdi väistämään.
Kentät ovat useiden minuuttien mittaisia ja käytössä on vain neljä elämää, joiden avulla koko peli pitäisi läpäistä. Suoraan sanoen olen hyvin skeptinen sen suhteen, onko rehellinen läpipeluu edes mahdollinen. Itse käytin loppumattomat elämät -huijauksen avulla Uunon läpäisyyn 86 elämää. Ei silti kovin huonosti, sillä kun aikanaan pelailin Uunoa nuorena miehenä, en ikinä päässyt ensimmäistäkään kenttää läheskään loppuun saakka.
Vaikeustasoa kuvaa sekin, että useissa suomalaisissa pelialan tapahtumissa on järjestetty kilpailuita, joissa on kisattu siitä, kuka yleensäkään pääsee läpi edes sitä ensimmäistä kenttää. Läpäisijöitä on yleensä vain yksi tai kaksi, jos yhtään. Kaikkein hauskinta vaikeustasossa silti on se, että pelin tuottajan mukaan ohjelmoija halusi tehdä siitä vielä vaikeamman, mutta Amersoftin pyynnöstä vaikeustasoa laskettiin julkaisuversiota varten.
Mutta ei pelin kamaluus pelkällä tekstillä tai kuvilla välity. Se pitää nähdä itse.
Vuoden 2018 silmin tarkasteltuna Uuno on aika kamala peli. Se näyttää kyllä kehittäjän resurssit ja aikataulut huomioiden hyvältä, mutta sen pelaaminen on tuskallista, eikä taustalla jatkuvasti luuppaava biisin pätkä suinkaan auta asiaa.
Pelillisillä arvoilla mitattuna Uuno on siis mitä sattuu, mutta historiallisena kuriositeettina hyvinkin tärkeä tapaus. Pelin harvat kierrossa olevat kappaleet liikkuvat huutokaupoissa satojen eurojen huudoilla, mikä on kotimaiselta peliltä aika hyvä saavutus.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä Pelaajalehti.comissa joka lauantai!