Puhutaanpa hieman vampyyreistä, sillä nämä terävähampaiset verenimijät ovat taas ajankohtainen juttu pelimaailmassa. Vampire: the Masquerade – Bloodhunt on kevään suuria moninpelihittejä ja aiemmin tällä viikolla julkaistiin myös Vampire: the Masquerade – Swansong, joka … ööh. Joka on myös videopeli. Paljon positiivisempia asioita en sitten siitä keksikään.
Mutta tämä vampyyriroolipelien pannukakku sai väistämättä minut muistelemaan menneitä ja sitä kautta Vampire: the Masquerade – Bloodlinesia, joka on lähes 18 vuoden iästään huolimatta edelleen erinomaisen hyvä roolipeli ja edelleen myös selvästi pelaamisen arvoinen.
Vampire: the Masqueraden maailmassa vampyyrit ovat olleet osa yhteiskuntaamme jo tuhansien vuosien ajan, mutta juuri kukaan kuolevainen ei tiedä sitä, koska vampyyrit elävät naamioleikkinä tunnetun koodistonsa avulla: älä paljasta yliluonnollisen maailman olemassaoloa kuolevaisille, tai huomaat itsekin olevasi kuolevaisempi kuin luulitkaan.
Oikeiden roolipelien lisensseihin perustuvien videopelien kehittäminen on aina hieman hankalaa tasapainottelua huteralla langalla. Esikuvan mekanismeja ja ideoita täytyisi pakostakin ottaa mukaan, koska mitä järkeä on pelata vaikka Dungeons & Dragons -roolipeliä, jos siinä ei heitellä D20-noppia? Mutta toisaalta kaikki pöytäroolipelien mekanismit eivät aina toimi hirveän hyvin digitaaliseen muotoon muutettuna, koska digi- ja pöytäpelit ovat kuitenkin medioina niin erilaisia.
Bloodlines on erinomainen esimerkki siitä, miten pöytäroolipelin mekaniikat ja ideat käännetään digimuotoon niin, että ne tuovat peliin omaa makuaan ja tunnelmaansa, mutta eivät tee pelikokemuksesta kankeampaa. Pelin taustalla kummittelee pöytäroolipelistä tuttu hahmolomake, jonka erinäiset kyvyt ja ominaisuudet määrittävät, miten hyvin pelaaja osaa milloin mitäkin juttuja. Lääkärikeskuksen turvatietokoneen hakkerointi voi vaatia vaikka kolmostason hakkerointikykyä, ja jos sellaista ei ole, koko homman voi unohtaa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tarina tyssäisi kuin seinään, sillä kaikkiin tilanteisiin on useita ratkaisuja. Pelaaja saa itse valita hahmonsa tyyliin sopivimmat ja päätyy lopulta suunnilleen samaan tilanteeseen. Näin pelaaminen oikeasti tuntuu roolipelaamiselta. Joku toinen olisi voinut hankkia kätyriltään varastetut rahat ja räjähteet takaisin kävelemällä rikollisten piilopaikan etuovesta sisään pistooli tanassa ja kynnet esillä, mutta ehkä itse käytin yliluonnollista karismaani hurmatakseni tieni pomon puheille ja sitten suostuttelin tämän luovuttamaan omaisuutensa minulle ja sitten pistämään pistoolin ohimolleen.
Vampire: the Masquerade – Bloodlines on myös erinomainen johdanto pöytäroolipelin maailmaan. Se heittelee pelaajan eteen jatkuvasti esikuvasta tuttuja käsitteitä, paikkoja ja hahmoja, mutta tekee sen tavalla, jossa nyyppäkin pysyy hyvin kuvioissa mukana. Alkuperäistä peliä pelanneet voivat sitten saada lisähupia tuttujen hahmojen bongailusta tai myhäillä tietäväisenä, kun ymmärtävät jo ennakkoon, mitä vaikkapa ghoulit ovat Vampire: the Masqueraden maailmassa.
Tarina on muutenkin erinomaisen laadukasta materiaalia. Kehitystiimi on selvästi panostanut runsaasti vaivaa käsikirjoitukseensa ja palkannut peliin John DiMaggion kaltaisia oikeasti päteviä ääninäyttelijöitä. Vaikka vuosi 2004 ei toki ollutkaan enää mitään luolamiesaikaa, jolloin pelinkehittäjät hieroivat tikkuja yhteen yrittäessään keksiä tulen salaisuutta, Bloodlines on silti todella vaikuttava teos. Hitto vieköön, monet studiot eivät nykyäänkään panosta yhtä paljon vaivaa yhtenäisen ja loogisen maailman luomiseen, tai ääninäyttelynsä tasoon!
En selvästikään ole vaikuttuneisuuteni kanssa yksin, sillä suurempi yhteisökin muistaa edelleen Bloodlinesin. Peliin on julkaistu vuosien varrella useita suuria fanipäivityksiä, jotka palauttavat siihen kiiressä leikattuja tarinanpätkiä, korjaavat bugeja, päivittävät ulkoasua, lisäävät tuen moderneille resoluutioille ja niin edelleen. Olikin kiva huomata, että hyvin pienellä vaivalla Vampire: the Masquerade – Bloodlinesin sai sellaiseen kuntoon, että sen pelaaminen ei vieläkään tunnu mitenkään kankealta tai vanhanaikaiselta.
Kannattaa siis suosiolla unohtaa Swansong ja paikata vampyyrikuumettaan edelleen Bloodlinesin avulla.