Retrostelussa viisi unohdettua kauhupeliklassikkoa / Artikkelit / pelaaja.fi

Retrostelussa viisi unohdettua kauhupeliklassikkoa

31.10.2020 // Kirjoittanut: Miikka Lehtonen
0
Retrostelussa viisi unohdettua kauhupeliklassikkoa Halloweenin kunniaksi

Lokakuu on vuoden parasta aikaa, ainakin jos sattuu pitämään kauhuelokuvista. Kuukauden mittaiset kauhumaratonit huipentuvat luonnollisesti pyhäinpäivänä, jolloin jännäkakka osuu tuulettimeen lukemattomissa kodeissa.

Kauhu on ollut elokuvien ohella myös pelien aiheena suunnilleen siitä asti, kun pelejä on tehty – vaihtelevin tuloksin. Mutta joukkoon mahtuu myös oikeasti viihdyttäviä, pelottavia tai muuten vain hyvin hämäriä pelejä yllin kyllin. Koska koronaviruksen jyllätessä kenenkään ei pitäisi olla pippaloimassa missään, päätimme kaivella naftaliinista viisi unohdettua mutta silti kokemisen arvoista kauhupeliä piristämään pyhäinpäivää.

Paino on sanalla ”unohdettu”, sillä Resident Evilit, Silent Hillit ja muut yleissivistykseen kuuluvat kauhupelit jäivät nyt oman onnensa nojaan, samoin kuin vino pino muitakin hauskoja tai hyytäviä kauhukokemuksia. Heitelkäähän kommentteihin omia ehdotuksianne ja lisäyksiänne!

Blue Stinger (Crazy Games Inc, Dreamcast, 1999)

Blue Stinger (Crazy Games Inc, Dreamcast, 1999)

Resident Evilin paukahdettua myyntilistojen kärkeen lukemattomat määrät firmoja lähtivät kehittämään omia kopioitaan klassisesta selviytymiskauhupelistä. Moni niistä pyrki jäljittelemään pelattavuutta, mutta vain ani harva onnistui vangitsemaan sen saman hämmentävän tökerön B-elokuvatunnelman, jolla Resident Evil ratsasti listojen kärkeen. Blue Stinger on yksi näistä harvoista poikkeuksista.

Pelillisesti Blue Stinger on keskitason selviytymiskauhua, mutta kokemuksena se on suorastaan riemastuttava. Mitä muuta voi odottaa, kun pino japanilaisia pelinkehittäjiä yrittää tehdä oman versionsa Jurassic Parkista risteytettynä amerikkalaiseen buddy cop -meininkiin? Pelin tarina on täyttä tuubaa ja sitä tarjoillaan pelaajalle paatoksen kera selkeästi kehitystiimin kavereista koostuvalla näyttelijäkastilla.

Ostin itse oman Blue Stingerini aikaa sitten sattumalta paikallisen pelikaupan käytettyjen pelien valikoimasta, kun Dreamcastille piti saada jotain pelattavaa, eikä ostos kaduttanut. Jos ei pysty saamaan viihdettä siitä, että leikkelee zombeja kappaleiksi valomiekalla joulumusiikin pauhatessa, lienee itsekin jollakin tasolla vainaa.

Sweet Home (Capcom, NES, 1989)

Sweet Home (Capcom, NES, 1989)

Sweet Home on valtavan merkityksellinen peli, sillä se on yleisen mielipiteen mukaan se ensimmäinen selviytymiskauhupeli. Resident Evilinsä pelanneet löytävät suoria yhtymäkohtia runsaasti, puhuttiinpa sitten pelihahmojen uniikeista kyvyistä ja varusteista, tai komean animaation kera naristen aukeavista ovista.

Pelinä Sweet Home onkin herkullinen yhdistelmä japanilaisia roolipelejä ja selviytymiskauhua. Elokuvaryhmä saapuu Japanin tunnetuimpaan kummituskartanoon tekemään dokumenttia paikkaa ympäröivistä huhuista ja joutuu itse keskelle yliluonnollista kaaosta. Sitten kierrellään pitkin kartanoa etsimässä esineitä ja johtolankoja, taistelemassa yliluonnollisia vihollisia vastaan ja ratkomassa kunnon selviytymiskauhupulmia.

Sweet Home saattaa vuoden 2020 perspektiivistä näyttää aika karulta peliltä, mutta tunnelmaltaan se on yhä mitä mainioin. NESin äänipiiristä on saatu irti todella mehukasta kauhumusiikkia, joten kun hieman vääntää mielikuvitusta ylöspäin, tarjolla on tuntikaupalla jännittävää kauhupelattavaa.

Waxworks (Horrorsoft, Amiga, 1992)

Waxworks (Horrorsoft, Amiga, 1992)

1980-luvun lopussa brittiläinen Horrorsoft nousi pienoiseksi kulttisuosikiksi kahdella Elvira – yön kuningatar -hahmoon perustuvalla kauhupelillään. Ensimmäisen persoonan luolastoseikkailut olivat aikaisekseen todella näyttäviä, mutta niiden pelaaminen oli aivan karmeaa, kiitos todella huonojen kontrollien ja armottoman vaikeustason. Muutamaa vuotta myöhemmin Horrorsoft jätti lisenssit sikseen ja loi vihdoin sen oman suuren kauhuteoksensa, jonka pelaaminen on aivan karmeaa. Mutta ei aivan yhtä karmeaa kuin Elvira-pelien!

Waxworksissa pelaaja matkustaa kirotun vahamuseon (onko niitä muunkinlaisia?) groteskien kauhukuvien kautta menneisyyteen, tutkimaan hirviöiden täyttämiä kaivoksia, egyptiläisiä pyramideja, Viiltäjä-Jackin vaanimia Lontoon katuja tai zombeja kuhisevaa hautuumaata. Tarkoituksena olisi yksi kerrallaan ratkoa pelaajan esi-isiä askarruttaneet yliluonnolliset ongelmat, ja näin saatujen vihjeiden avulla purkaa sukua vuosisatojen ajan vaivannut kirous.

Kauhupelinä Waxworks onkin veikeä. Kehitystiimi on taikonut Amigan graafisten kykyjen avulla todella näyttävää ja brutaalia grafiikkaa, mutta komean ulkoasun alta löytyy vain turhauttavaa pelattavuutta ja ongelmia. Taistelu on todella tönkköä ja sitä on järkyttävän paljon. Vähänkään huonommalla tuurilla pelin läpäiseminen on matemaattisesti mahdotonta, kun sekunnin välein eteen pomppaa zombi, jonka tappamisessa menettää aina vähintään muutaman kestopisteen. Eikä niitä tietenkään saa palautettua oikein mitenkään takaisin.

Waxworks olisikin varmasti parhaimmillaan, jos ennen pelaamisen aloittamista ottaisi muistieditorin käyttöön ja huijaamalla hankkisi itselleen loputtomasti kestopisteitä. Tämä ehkä nakertaisi hieman ahdistuksen tunnetta, mutta toisaalta peliä ei tekisi mieli heittää seinään 15 minuutin pelaamisen jälkeen.

Clock Tower: The First Fear (Human Entertainment, PS1, 1995)

Clock Tower: The First Fear (Human Entertainment, PS1, 1995)

Clock Tower on varmasti tämän listan erikoisin peli, sillä se oli ensin Super Nintendolle ja myöhemmin PlayStationille julkaistu point & click -seikkailupeli. Pelaaja ohjastaa orpokodista adoptoitua nuorta tyttöä, jonka uutta kotia riivaa valtavia puutarhasaksia heilutteleva murhanhimoinen pikkumies.

Kuten moni muukin erikoinen idea, myös Clock Tower kärsii hieman teknisestä toteutuksestaan. Pelaaminen on outoa, sillä point & click -seikkailupelin ohjastaminen ohjaimella ei ole lähtökohtaisestikaan hirveän sujuvaa. Lisäksi Clock Tower tekee erikoisia ratkaisuja, sillä miltä kuulostaisi vaikka hahmon liikuttaminen sivusuunnassa olkapäänappeja painamalla?

Rouhean toteutuksen alla piilee kuitenkin kiinnostava ja tutustumisen arvoinen paketti, jossa riittää tunnelmaa ja vanhan koulukunnan kauhumeininkiä koko rahan edestä. Pitää myös nostaa hattua vuonna 1995 julkaistulle pelille, joka sisältää useita erilaisia loppuratkaisuja ja näin myös runsaasti uudelleenpeluuarvoa. Voisinpa lyödä parikin euroa vetoa sen puolesta, että esimerkiksi Silent Hillin kehitystiimi on aikanaan Clock Towerinsa pelannut!

Illbleed (Crazy Games Inc, Dreamcast, 2001)

Illbleed (Crazy Games Inc, Dreamcast, 2001)

Crazy Games jo toista kertaa listalla? Minkäs teet, sillä jos Blue Stinger on tahattomasti koominen Resident Evil -kopio, muutamaa vuotta myöhemmin julkaistu Illbleed on puhdasta japanilaista pelihulluutta. Peli, josta en mitenkään ymmärrä, miten ihmeessä se on kehitetty, mutta olen hyvin kiitollinen, että niin on tehty!

Illbleedissä pino teinejä lähtee viettämään viikonloppua hullun miljonäärin kauhuaiheiseen huvipuistoon kovien rahojen toivossa: miljonääri on luvannut 100 miljoonan taalan palkkion kenelle tahansa, joka selviää huvipuistosta hengissä. Edessä olisi viisi läpäistävää kauhuelokuvaa, jotka on selvästi suunnitellut joku tyyppi, joka on katsellut runsaasti amerikkalaisia kauhuelokuvia ja ymmärtänyt niistä ehkä noin yhden viidenneksen.

Jos idea on lennokas, niin pelattavuus vetää vielä paremmaksi. Kauhupuisto on täynnä erilaisia ansoja, joita pitäisi yrittää haistella esiin tuijottamalla ruudun ylälaidassa olevia pelihahmon aisteja kuvaavia mittareita. Tämä ei käytännössä onnistu juuri koskaan, jolloin katsellaan monenmoisten ansojen edessä persiilleen lentävää pelihahmoa. Pulssi nousee kohti sydänkohtausta (kirjaimellisesti) ja verta lentää enemmän kuin lihamyllyssä.

Illbleed on täysin sekopäinen peli, jossa mutanttiapinat, baseballin sekoittamat pyromaanit, hullun tohtorin pyörittämät kokeelliset sairaalat ja kaikki muut mahdolliset ideat sekoittuvat hämmentäväksi sekametelisopaksi, jonka ei pitäisi millään mittarilla toimia. Mutta jotenkin se toimii.

En välttämättä suosittele Illbleedin pelaamista kenellekään, mutta jos oheinen videomaistiainen herättää pelihimon, Game Informer -lehden toimittajien YouTube-läpipeluu on katsomisen arvoista viihdettä.

Miikka Lehtonen

Nostoja