Kun minä olin nuori poika, pelihallit ja kolikkopelit olivat suuri juttu. 80-luvun ja 90-luvun alun kotipelikoneet olivat tekniikaltaan kovin rajoittuneita, joten näyttävää grafiikkaa, suuria pelihahmoja ja vauhtia kaipaavat saivat suunnata pelihalleihin, joissa kovemmalla raudalla varustetut kolikkopelit tarjoilivat tätä kaikkea, vajaan euron hintaan per peli.
Koska kolikkopeliautomaatit tarjosivat niin upeita pelikokemuksia, niitä kaivattiin toki myös koteihin. Pelifirmat vastasivat huutoon kääntämällä kolikkopelejään kotikoneille, ja tulokset olivat… no. Haluaisin sanoa, että laadultaan vaihtelevia, mutta se olisi kaunistelua: tulokset olivat enimmäkseen täyttä tuubaa. Eivät kotitietokoneet tai vaatimattomalla tekniikalla toteutetut kotikonsolit vain pystyneet samaan kuin monta kertaa kalliimmat, erikoistuneella tekniikalla tehdyt automaatit.
Mutta harvoin pettymys on ollut niin karu kuin Virtua Racingin tapauksessa.
90-luvun alussa Sega oli vielä yksi pelimaailman pioneereista, joka työnsi rajapyykkejä kauemmas ja tarjoili kovia pelikokemuksia kotona ja pelihalleissa. Vuonna 1992 Segan teknikot saivat kovan idean: mitä jos perinteisten kaksiuloitteisella grafiikalla toteutettujen pelien sijaan tehtäisiin 3D-peli? Toki 3D-pelikoneita oli ollut jonkin verran jo aiemminkin, mutta nyt ideana oli tehdä standardoitu systeemi, jolla pystyttäisiin pyörittämään useita huomattavasti aiempia pelejä näyttäviä 3D-pelejä.
Myyntiargumentit olivat vakuuttavia niin pelaajien kuin kirstunvartijoiden perspektiivistä. 3D-animaatio olisi ennennäkemättömän sulavaa, vauhti entistä suurempaa ja pelit niin kovin näyttäviä ja vaikuttavia. Niiden tekeminen olisi myös paljon aiempaa halvempaa, koska nyt taiteilijoiden ei tarvitsisi väkertää animaatioiden kanssa. Kunhan vain koodataan hahmot tekemään animaatioita ja kaikki onnistuu kuin taikasauvaa heilauttamalla!
Eihän totuus toki ihan näin ruusuinen ole, mutta samoilla linjoilla kylläkin. Virtua Racing todisti yhtälön vasemman puolen heti todeksi olemalla aivan ällistyttävän komea, nopea ja kaunis peli. Ja on toki totta, että 3D-grafiikan tekeminen on halvempaa kuin perinteinen 2D-animaatio. Sega siis onnistui tavoitteissaan, ja Virtua Racingista tuli hitti. Pian sen jälkeen julkaistiin saman raudan päälle rakennettu Virtua Fighter -tappelupeli, sekä muitakin 3D-pelejä.
Pelaajat olivat vakuuttuneita paitsi 3D-pelien laadusta, myös siitä, että niitä ei ainakaan tultaisi koskaan näkemään kotitelevisiossa. Miten pelikoneet pystyisivät muka niin upeaan jälkeen? Segan vastaus ongelmaan oli Megadriven pelimoduuli, johon oli upotettu ylimääräinen prosessori. Sen avulla vaatimaton Megadrivekin pystyi pyörittämään vektorigrafiikkaa, joskin kolikon kääntöpuolella se myös nosti moduulien hintaa entisestään. Virtua Racingin kotiversiosta sai pulittaa markkahinnan, joka vastaisi yli 100 euroa.
Mitä vastinetta rahoilleen sitten sai? Annetaan videon puhua puolestaan.
Virtua Racingin kotikäännös oli todellakin karu pettymys, sillä edes ylimääräisen prosessorin avulla Megadrive-versio ei ollut edes sinne päin. Vasta muutamaa vuotta myöhemmin julkaistu 32X-käännös oli edes lähellä kolikkopeliä, joskin siinä oli pieni lisäongelma: sen pelaaminen vaati Megadriven päälle kiinnitettävän 32X-lisäyksikön, jolla oli hintaa miltei konsolin itsensä verran.
Kunnollista Virtua Racingin kotikäännöstä saatiin odottaa vuoteen 1995 saakka, jolloin Segan parjattu Saturn-konsoli vihdoin tarjoili kelvollisen käännöksen. Siinä vaiheessa juuri ketään ei kuitenkaan enää kiinnostanut, koska Saturnin valikoimista löytyivät myös Virtua Racingin seuraajat: paljon kehittyneemmän teknologian varaan rakennetut ja näyttävämmät Sega Rally ja Daytona.