Wing Commander II
Komealla grafiikalla päteminen on ollut osa pelaamisen maailmaa siitä asti, kun joku keksi, miten tietokoneiden ruuduille saa piirrettyä grafiikkaa. Moni firma on vuosien varrella kyntänyt näillä kantoisilla pelloilla, mutta yksi oli ylitse muiden: Origin Systems.
90-luvulla Origin Systemsin pelit olivat se juttu, jonka takia pc-pelaajat pakottivat itsensä syömään tonnikalaa ja kaurapuuroa (ja niitäkin vain joka toinen päivä) pystyäkseen rahoittamaan sellaiset muskelikoneet, joilla Ultima Underworldit ja muut Originin uskomattoman komeat pelit pyörivät pelattavalla nopeudella.
Originin suuruudenhullu meno tarjosi myös ihanteellisen alustan miehelle, joka unelmoi Hollywoodista ja suurten, elokuvamaisten tarinoiden kertomisesta, Chris Robertsille. Robertsin nimi on varsinkin viime vuosina ottanut melkoisia kolauksia Star Citizen -ikuisuusprojektin ylitettyä parodiahorisontin jo vähintään kolmatta kertaa, mutta aikanaan mies oli arvostettu pelinkehittäjä, joka tehtaili tiiminsä kanssa uskomattoman upeita ja elokuvamaisia pelejä. Osaa niistä oli jopa kiva pelata, ja minun kirjoissani se kaikkein kivoin oli Wing Commander II.
Wing Commander II ei ole toki sarjan ensimmäinen peli, mutta niin vaikuttava teos kuin Wing Commander oli, se tuntui lopulta harjoituskappaleelta. Roberts yhdessä tiiminsä kanssa hioi vielä kaavaa, joka sitten Wing Commander II:ssa saatiin viimeisen päälle kohdalleen.
Sarjan pelit ovat aina olleet hyvin kepeää avaruusräiskintää pienillä kumarruksilla realismin suuntaan. Newtonilaista fysiikkaa noudattelevan lentomallin sijaan Wing Commander -sarja ammensi aina inspiraatiota Robertsin intohimosta ja esikuvasta, toisen maailmansodan lentotukialusten välisistä taisteluista. Ei ole sattumaa, että peleissä pelaaja toimii milloin minkäkin futuristisen lentotukialuksen lentueen komentajana ihmiskunnan pitkässä sodassa kilrathi-kissamuukalaisia vastaan.
Itse pelattavuus on kuin toisen maailmansodan kaartotaistelua siirrettynä avaruuteen. Ihmisten ja kilrathien hävittäjät pyörivät toistensa ympärillä yrittäen saada vihollisia tähtäimiinsä. Kaikki toisen maailmansodan ilmasodan tärkeät kalustotyypit torpedopommittajia myöten ovat mukana pelissä.
Sama meininki jatkuu myös tarinan puolella, sillä tarjolla on kohtalaisen realistista sotadraamaa. Pelin suuressa juonessa pelaajan hahmo joutuu komentajiensa paskalistalle, kun kilrathien häivepommittajat tuhoavat yhden ihmiskunnan lentotukialuksista pelaajan puolustuslentueen nenän alta. Tilanteesta ei jää jäljelle minkäänlaista videomateriaalia, eivätkä komentajat usko tarinoita häivepommittajista. Niinpä edessä on komennus universumin perälaidalle vartioimaan ränsistyneen ja hyödyttömän tukiaseman ilmatilaa. Kuinka ollakaan, tämä universumin vastike Kuusamolle muuttuu kuitenkin avainpisteeksi ihmisten ja kilrathien välisessä sodassa.
Wing Commander II hurmasi aikanaan myös minut, koska oikeastaan kukaan ei kertonut tämän tyylisiä tarinoita kirjojen ulkopuolella. Toisen maailmansodan lentotukialusoperaatiot ovat kiehtovaa materiaalia (hei, älkää tuomitko) ja peli, joka pyrki mallintamaan tätä sotilaselämää oli juuri sitä, mitä moni pelaaja halusi.
Ei ole sattumaa, että Wing Commander II on täynnä rakkaudella animoituja käskynjakoja, lentokoneilleen ilmahälytyksen kaikuessa juoksevia pilotteja, yksityiskohtaisia animaatioita hävittäjien varustelusta ja laukaisusta ja muista lentotukialusjutuista. Hävittäjäpornoa kansalle, joiden mielestä Top Gunin parasta antia olivat ne kohtaukset, joissa F-14:t lähtivät ilmaan ja laskeutuivat.
Kun Wing Commander II oli vielä aikaisekseen uskomattoman upean näköinen, legenda oli syntynyt. Koska elimme vielä tiukasti diskettiaikaa CD-ROM-levyjen ollessa harvojen herkkua, myös Wing Commander II toimitettiin noin miljoonalla disketillä, joiden päälle piti vielä erikseen ostaa kohtalaisen hintava (ja noin puoli miljoonaa diskettiä sisältävä) puhepaketti, joka lisäsi peliin digitoitua puhetta.
Nykyään tällainen on tietenkin itsestäänselvää aivan pienimmissä indie-peleissäkin, mutta vuonna 1991 tajunnat räjähtivät pelin uskomattoman upeiden grafiikoiden ja kaiuttimista kaikuvien oikeiden puheiden edessä.
Miltei 20 vuotta myöhemmin on todettava, että Wing Commander II oli aikaansa edellä myös huonolla tavalla, sillä vuoden 1991 sprite-pohjainen peliteknologia ei todellakaan tehnyt Wing Commanderille mitään palveluksia. Kun alukset ovat vähänkään kauempana tai lähempänä, suurennellut ja kutistellut spritet näyttävät tunnistamattomilta suttuprötöiltä, joiden kanssa sitten käydään todella alkeellista kaartotaistelua.
Mutta sellaista se oli. Vuonna 1991 Wing Commander II oli uskomaton paketti, jolle ei ollut vertaa tai kilpailijoita. Ymmärrän täysin hyvin, miksi ”hei, mitä jos uusi Wing Commander modernilla teknologialla” on peli-idea, joka saa yhden pelaajasukupolven kuolaamaan kuin Pavlovin koiran, sillä rehellisesti sanoen idea saa minunkin pulssini kiihtymään. Karuista grafiikoista huolimatta paluu Wing Commanderin maisemiin oli yhä positiivinen kokemus, sillä jos ihan rehellisiä ollaan, tämän tyylisiä pelejä ei vieläkään ole hirveästi saatavilla.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun!