Tiesitkö? Nintendo teki peleistä vaikeampia lypsääkseen pelaajilta rahaa

Tiesitkö, että pelihalliajoista kotikonsolien alkuvuosille asti Nintendolla oli vedenpitävä tapa vuolla rahaa? Lue ansaintamallista täältä!

11.3.2018 07:00

”Tiesitkö?” on Pelaajalehti.comin sunnuntaisin ilmestyvä artikkelisarja, jossa Ida Suominen pureutuu pelien ja pelialan ilmiöihin, taustoihin, ikoneihin tai salaisuuksiin.

Nintendon konsoleilla 80- ja 90-luvun taitteessa ilmestyneet pelit tunnetaan armottomasta vaikeustasostaan, kun Ninja Gaidenin, Battletoadsin ja Castlevanian kaltaiset klassikot pullistivat pelaajien otsasuonia. Vaikeudesta tuli niin merkittävä ilmiö, että sitä kuvaamaan on vuosien saatossa otettu termi ”Nintendo hard.”

Armottomat vaikeustasot ovat perintöä pelihallien hämäristä, missä helpoin tapa saada nyhdettyä pelaajilta enemmän rahaa oli saada heidät epäonnistumaan. Mitä useammin pelaaja kuoli, sitä useammin pelin jatkaminen vaati rahallista panostusta. Niinpä vaikeuden hivuttaminen kiperämmäksi oli toimiva tapa tehdä peleistä tuottavampia.

Pelaamisen siirtyessä pelihalleista olohuoneeseen, erityisesti Nintendon laitteilla julkaistut pelit toivat mukanaan kolikkopeleistä tutun armottomuuden. Tähän vaikutti erityisesti kaksi asiaa.

Suurella osalla konsolipelien kehittäjistä oli juuret kolikkopeleissä. Kun oli tottunut tekemään vaikeaa, filosofia siirtyi helposti yhdeltä alustalta toiselle. Lisäksi kolikko- ja konsolipelien taitteessa moni konsolipeleistä oli käännös suositusta kolikkopelistä. Toinen syy oli pelien ympärille kasvava vuokrausbisnes. Kriitikko Witney Seibold muistelee artikkelissaan Why was Battletoads so damn hard? kuinka 80- ja 90-luvuilla Yhdysvalloissa pelejä vuokrattiin kutakuinkin kuuden dollarin hintaan muutamaksi päiväksi. Jos peli ei ollut vaikea, sen saattoi läpäistä siinä ajassa. Jos se vaati hiukan enemmän yrittämistä, sen saattoi aina vuokrata uudelleen. Oli kuinka tahansa, pelin läpäisemisen hinta jäi usein alle kahteenkymmeneen dollariin, kun taas kaupasta pelikasetti irtosi 40–60 dollarilla. Peli saattoi tulla vuokraamon hyllylle jo ilmestymispäivänään, joten ostamista halvempi vuokraus oli monelle houkutteleva vaihtoehto.

Yhdysvalloissa Nintendo lähti jopa oikeuteen yrittäessään tehdä vuokrabisneksestä lopun. Kun toimenpiteet eivät tuottaneet haluttua tulosta, pelijätti tyytyi kohtaloonsa. Seibold kuitenkin huomauttaa tekstissään, että vuonna 1991 – pari vuotta oikeusjutun jälkeen – Nintendon pelien vaikeustasossa oli tapahtunut piikki, jonka myötä tasoista tuli pidempiä ja päävastuksista vaikeampia.

Lue lisää:

Lisää luettavaa