Vuoden 2014 parhaat pelit: Henkilökohtaiset valinnat, osa 2/2

Pelaajan toimitus ja avustajat kertovat lyhyesti omasta vuoden 2014 henkilökohtaisesta suosikkipelistä. Tässä valinnoista jälkimmäiset.

3.11.2015 13:20

On aika jatkaa vuoden 2014 parhaiden pelien valintoja. Kaksiosaisen blogisarjamme toisessa osassa loput henkilökohtaisista valinnoistaan tekevät avustajamme Miikka Lehtonen, Johannes Valkola, Jenni Ahlapuro, Jukka Moilanen, Eemeli Rekunen, sisarjulkaisumme Anime-lehden päätoimittaja Petteri Uusitalo sekä toimituksen Janne Kaitila, Janne Pyykkönen, Miika Huttunen ja Ville Arvekari.

Blogisarjan ensimmäisen osan voit lukea täältä.

Pelaaja-lehden viralliset valinnat vuoden 2014 parhaiksi peleiksi tehdään parhaillaan työn alla olevassa helmikuun numerossa 149, joka julkaistaan helmikuun ensimmäisenä perjantaina. 

Miikka Lehtonen
SOUTH PARK: THE STICK OF TRUTH

Olen fanittanut South Park -sarjaa siitä lähtien, kun näin ensimmäisen jaksoni pari vuosikymmentä sitten. Netistä imutettu kämäinen RealMedia-klippi ihastutti ja hämmensi niin minua kuin kaveriporukkaani ja siitä lähtien olen katsellut sarjaa uskonnollisella vakaumuksella. Välissä täytyi pari vuotta skippailla sarjan suosion ja oman teiniangstin osuttua yksiin, mutta onneksi pääsin ohi siitä. South Park kun on yhä TV:n parhaita komediasarjoja ja ehdottomasti katsomisen arvoista kamaa.

Valitettavasti samaa ei ole voinut sanoa South Park -peleistä, sillä ne ovat olleet pääasiassa roskaa tai paskaa. Enkä minä Stick of Truthiltakaan uskaltanut paljon odottaa. En sen jälkeen, kun pelin alkuperäinen julkaisija oli mennyt konkurssiin, pelin sisällöstä oli väännetty miltei oikeusjutun verran kättä ja monien muiden vaikeuksien jälkeen. Niinpä helpotus ja yllätys olivat melkoisia, kun paketista paljastui erinomaisen toimiva peli.

Tai, ehkä pikemminkin totean, että paketista paljastui erinomaisen hyvä South Park -tarina. Sillä pelattavuudeltaan The Stick of Truth on enemmänkin OK. Taistelu on toimivaa, mutta ei haastavaa tai erityisen kiehtovaa. Mutta se tarina, se tarina. Kaikesta näkee, kuulee ja aistii, että sarjan oikeat kirjoittajat ja luojat ovat olleet mukana tekemässä peliä, sillä The Stick of Truth on sitä aitoa kamaa. Vuoden aikana on ehkä tullut pelejä, joiden pelaamisesta olen nauttinut enemmänkin (kuten vaikka Shadow of Mordor, joka olisi vuoden kakkossuosikkini) mutta jos lähdetään puhumaan nautittavista kokemuksista, South Park vie voiton. Ja niinpä se on vuoden suosikkipelini.

Johannes Valkola
METAL GEAR SOLID V: GROUND ZEROES

Vuoden ansiokkaimmiksi peleiksi nousivat Donkey Kong Country: Tropical Freeze, Mario Kart 8, Alien: Isolation, Never Alone ja Bayonetta 2. Niiden ohi vuoden valioyksilöksi ylsi kuitenkin Hideo Kojiman nerokas Metal Gear Solid V: Ground Zeroes.

Tulevalle The Phantom Pain -pelille tarinalliset alkusanat antava Ground Zeroes tarjoaa parhaan hiiviskelymekaniikan koskaan. Pelaajan yhteys pelihahmoon ja puolestaan hahmon kontakti pelimaailmaan on toteutettu poikkeuksellisen taidokkaasti. Supersotilaan tuntu välittyy tehokkaasti, kun ketterä ja nopea Snake yltää yli-inhimillisiin tekoihin. Samalla kuitenkin tuntee olevansa aina vihollisten armoilla – etenkin kovimmalla vaikeustasolla. Pelissä kannattaa myös ajatella luovasti, sillä yleensä jos siinä jotain keksii, sen voi toteuttaa. Taidot kasvavat Ground Zeroesin parissa koukuttavasti, ja pian yltääkin etenemistapoihin, joista ei olisi aluksi voinut uneksiakaan.

Pelissä ei ole mittaria, joka kertoisi milloin pelaaja on piilossa. Liikkuessa täytyy sen sijaan luottaa visuaalisiin vihjeisiin ja ensiluokkaiseen äänisuunniteluun. Pelaaminen ei ole koskaan epäreilua. Ilmapiiri on realistinen, mutta silti nautittavan videopelimäinen. Toden ja pelimäisyyden tyylikäs sekoitus pätee myös kauniin virtaviivaiseen grafiikkaan, jonka voi povata kestävän aikaa, kuten Metal Gear -peleillä on tapana.

Kojima on uudistanut kiehtovasti kerrontaansa. Katkeamattomat kamera-ajot luovat intensiivistä tunnelmaa ja ihmisoikeusteemat ovat kantaaottavia – raju tarina aukeaa pelistä etsittävillä kasettinauhoilla, jotka osoittavat, miten kerättävät salaisuudet ja niiden lisäarvo tulisi peleissä toteuttaa. Kojima on myös aina taitanut musiikin hyödyntämisen, mutta harvoin yhtä painokkaasti kuin miten Joan Baezin ja Ennio Morriconen upeaa Here’s to You -kappaletta kuullaan pelissä.

Harvoin pelin yksityiskohtiin jaksaa paneutua vastaavalla palolla. Ja kun vuoden mittaan kymmenet ja taas kymmenet tunnit on kuluttanut Ground Zeroesin parissa ja osaa sen erinomaisen kenttäsuunnittelun vaikka unissaan ja silti löytää siitä aina vain uutta ja kekseliästä, voi todeta tämän ensikertaa aidosti avoimen maailman peliltä tuntuvan teoksen suurimman ansion: yksikään pelikerta ei ole ollut samanlainen.

Eemeli Rekunen
FAR CRY 4

Kun juoksee raskaasti aseistettuja vihollisia karkuun ja samalla kaivaa kepillä luotia omasta nahasta irti, omat aseet tyhjiksi ammuttuna, mutta silti keksii tavan hoitaa homman kotiin, on fiilis huipussaan.

Jukka Moilanen
SOUTH PARK: THE STICK OF TRUTH

Vuosi 2014 oli jännä pelivuosi. Hyviä pelejä tuli oikeasti iso liuta, mutta selkeän huippuhetken löytäminen osoittautui haastavaksi. Vuoden peli –valintani kääntyikin varmaan juuri siksi vuoden mieleenpainuvimpiin peleihin lukeutuneeseen South Park: The Stick of Truthiin.

The Stick of Truthia on helppo kritisoida sen teknisestä karuudesta ja lopulta varsin pinnallisesta pelattavuudesta. Sen satiiri ei ehkä ollut ihan niin purevaa ja ajankohtaista kuin animaatiosarjassa, mutta huumori ja pelimaailma olivat tuttua South Parkia, niin hyvässä kuin ”pahassakin”. The Stick of Truth osoittautui myös yhdeksi vuoden parhaiten käsikirjoitetuista peleistä, mikä toisaalta kertoo pelikirjoittamisen keskinkertaisesta tolasta.

South Park: The Stick of Truth oli taatusti pelivuoden 2014 hauskin peli. Eikä se ole lainkaan hassumpi saavutus.

Jenni Ahlapuro
INFAMOUS: SECOND SON

Vuoden peliä oli hankala valita, sillä suurimmat odotukset kohdistuivat lähinnä nimikkeisiin, joiden julkaisu siirtyi seuraavalle vuodelle. Pelattuja pelejä läpikäydessä mieleen jäi kuitenkin yksi nykyisen sukupolven määrittäviä pelejä, jonka sulavuuden ja graafisen loiston perään huomaan edelleen aika ajoin haikailevani. Vaikka kerronnallisesti Infamous: Second Son ei turhan omaperäisiin ulottuvuuksiin yltänytkään, on se kokonaisuudessaan juurikin sitä, mitä peliltä on odottanut jo ensiosasta saakka. Vapaasti tutkittavassa kaupungissa voisi viettää aikaansa tuntikaupalla ihan vain tutkien, sillä taistelumekaniikka ja erilaiset liikkumatavat ovat hiottu miellyttäviksi ja eritoten hauskoiksi käyttää. Perusvarma viihdyttäjä ei ole ehkä vuoden messiaspeli, mutta äärettömän nautinnollinen pelattava siitä huolimatta

Ville Arvekari
MARIO KART 8

Päättyneen vuoden aikana nähtiin hyviä pelejä. Mutta toisin kuin vuonna 2013, täysin itsestäänselvää ykkösvaihtoehtoa ei omalla kohdalla ollut. Ennen Mario Kart 8:aan päätymistä väänsin pitkään kättä muun muassa Bayonetta 2:n ja ainakin omissa kirjoissani alkuvuoden kohokohtiin lukeutuneen Castlevania: Lords of Shadow 2:n kanssa.

Päädyin lopulta Mario Kart 8:aan, koska se on omatoimisen kaahailun lisäksi moninpelaamista hauskimmilaan. Saman sohvan äärellä kavereiden kanssa mekastaessa arki ja huolet katoavat, kun mustekalat sumentavat musteella kilpatoverien peliruudut ja hakeutuvat koopa-kilvet kurittavat edellä ajavia rehvastelijoita. Yksinkin kaahaillessa Mario Kart 8:n pariin on helppo palata joko hetkeksi tai useiden tuntien ajaksi.

Uudet radat ovat vaihtelevia ja kekseliäitä, kun antigravitaatiokilpurit ja -pyörät kiertelevät ja kaartelevat painovoimaa uhmaavissa kentissä. Maisemissa riittääkin ihasteltavaa, sillä Nintendolle tyypillinen yksinkertaisen ilmeikäs ulkoasu näyttää suorastaan upealta teräväpiirtoresoluutiossa.

Mario Kart 8 on myös esimerkki pelistä, joka tuntuu tekevän lisäsisällön oikein. Jo julkaistu The Legend of Zelda x Mario Kart 8 -paketti lisää peräti puolet enemmän ratoja peliin, mikä on erittäin kiitettävä määrä. Kunpa Nintendo tajuaisi lisätä lisäsisältönä myös sen perinteisemmän areenapainotteisen Battle-tilan, jonka puuttuminen on yksi pelin harvoja epäkohtia.

Miika Huttunen
DRAGON AGE: INQUISITION

Oma valintani vuoden 2014 parhaaksi peliksi oli tällä kertaa poikkeuksellisen hankala. Jos olisin valinnut sen pelkkien pelituntien perusteella, se olisi ollut joko Destiny, Marvel Heroes 2015, Warframe tai Dragon Age: Inquisition. Niiden lisäksi suosikkejani olivat Middle-earth: Shadow of Mordor, South Park: The Stick of Truth ja Wolfenstein: The New Order. Arvoin pitkään viimeksi mainitun ja Dragon Age: Inquisitionin välillä, ja päädyin lopulta jälkimmäiseen. Sen myötä BioWare jatkaa modernien roolipelieepostensa hiomista ja tällä kertaa sisältöä on jopa liikaa. Myös tekniikka ontuu hieman edelleen, mutta pelin ja tarinan mittakaavaa ei voi kuin ihailla.

Janne Kaitila
DESTINY

2014 oli huima vuosi Wii U:lle. Mario Kart 8, Smash Bros, Bayonetta 2… laitteen peleistä henkilökohtaisesti se paras lienee kuitenkin Donkey Kong Country: Tropical Freeze, joka on huikeaa tasoloikkaa, yhtä huikealla soundtrackilla varustettuna. Mutta ei auta: Destiny on peli, jota olen pelannut kenties enemmän kuin mitään muuta peliä, mikä on kohtalainen saavutus muutamassa kuukaudessa. (No, Halo 2:ssa Eemeli Rekusen kanssa vietetty aika saattaa olla vielä vähän enemmän)

Destiny on mitä parhain esimerkki sanonnasta ”enemmän kuin osiensa summa”. Sen ei kuuluisi olla näin koukuttavaa, mutta se vain maistuu edelleen. Aina on jotakin grindattavaa, jokin maali tai palkkio siintää horisontissa. Täydellisyyttä hipovat pelimekaniikat ovat toki olennainen pohja pelille, onpa tarina miten ontuva tahansa ja välivideot skippaamattomia. Pelattavaa sisältöä voisi tietenkin olla enemmän ja se voisi olla vaihtelevampaa, mutta selvästi sitä on nytkin riittävästi, muutenhan tässä tilanteessa ei oltaisi. Peli on kehittynyt paljon sen julkaisusta, joten tulevaisuus pitänee sisällään vieläkin parempia asioita. Tästäkin syystä omaa rakasta hahmoa pitää mielellään ajan tasalla.

Janne Pyykkönen
ALIEN: ISOLATION

Kaikista tieteiselokuvien maailmoista minua on aina kiehtonut Ridley Scottin Alien-universumi. Ensimmäisessä elokuvassa oli heti selvää, että se oli aito, eletty paikka. Nostromo-avaruusalus oli kulunut ja ruosteinen, ja sen pilotit olivat duunareita eivätkä sankareita. Oli upeaa nähdä, kuinka Alien: Isolation toi tuon maailman peliin uskomattomalla, pikselintarkalla uskollisuudella. Pelattavuus taas itse oli sitä, mihin olen toivonut kauhupelien menevän yleensäkin: arvaamaton, armotonta ahdistusta, jossa pelaaja on aina hädässä ja puolustuskannalla. Pelin saama vastaanotto on niin ristiriitaista, että tunnen suorastaan velvollisuutta puolustaa Alienin hyveitä.

Ykköspaikasta taisteli uskottavasti Alienin kanssa vain yksi peli, Larianin Divinity: Original Sin. Sen joka kerta yllättävä huumorifantasia on elämäni parhaita moninpelikokemuksia, ja pelin taistelu on upean moderni näkemys perinteisestä vuoropohjaisesta toiminnasta.

Petteri Uusitalo (Anime ja Macmaa.com)
DANGANRONPA 2: GOODBYE DESPAIR

Luulisi että olisi ollut mahdotonta tehdä jatko-osa pelille, jonka koko viehätys oli siinä sen maailmaa koskevassa mysteerissä, joka paljastettiin ykkösosan lopuksi. Mutta ei – kakkonen onnistui esittelemään uuden gallerian hahmoja, jotka olivat yhtä viehättävän eksentrisiä kuin edellisetkin, ja myös siirtämään lukitun huoneen murhamysteerikonseptin kokonaan uuteen miljööseen: tyhjästä koulusta autiolle paratiisisaarelle. Japanilaisten seikkailupelien ystäville kyseessä oli ikävän harvinainen herkku.

Lue myös blogisarjan ensimmäinen osa, jossa omat vuoden 2014 suosikkipelinsä paljastavat avustajamme Panu Saarenoja, Jarkko Fräntilä, Arto Kekkonen, Mats Kyyrö, Daniela Wnuk, Heikki Takala, Simon Elo, Juuso Janhunen, Matias Kainulainen ja Paavo Niskala.

Lisää luettavaa