Vuodenvaihde on tavanomaisesti aikaa, jolloin muistellaan menneitä. Näin tehtiin myös Pelaajan toimituksen ja avustajien keskuudessa.
Pelaaja-lehden viralliset valinnat vuoden 2015 parhaiksi peleiksi tehdään parhaillaan työn alla olevassa helmikuun numerossa 161, joka julkaistaan helmikuun ensimmäisenä perjantaina. Täällä verkon puolella päätimme avartaa kollektiivisten valintojen sijaan toimituksen jäsenten ja avustajien omia henkilökohtaisia valintoja.
Annoimme jokaiselle tehtäväksi kertoa lyhyesti omasta vuoden 2015 suosikkipelistä, minkä jokainen tulkitsi vaihtelevalla tekstipituudella. Omat suosikkinsa paljastaa Miika Huttunen, Janne Pyykkönen, Ville Arvekari, Janne Kaitila, Eemeli Rekunen, Miikka Lehtonen, Jukka O. Kauppinen, Panu Saarenoja, Jarkko Fräntilä, Jukka Moilanen, Markus Heino, Ida Suominen ja Johanna Puustinen.
Miikka Lehtonen
THE WITCHER III: WILD HUNT
Olen pitänyt jokaisesta The Witcher -sarjan pelistä enemmän kuin sen edeltäjästä. Sarjan ensimmäinen osa oli mukavan synkkä ja kertoi oikeasti harmaan sävyisiä tarinoita, mutta pelattavuus oli kömpelöä. Kakkososa lunasti odotukset myös pelattavuuden suhteen ja kolmososa ylitti ne kaikilla osa-alueilla.
Käytin itse The Witcher III:n parissa reilusti yli 100 tuntia jo ennen sen pitkiä ja kattavia lisäsisältöjä. Näiden tuntien aikana ei ollut ainuttakaan, jolloin olisin ollut kyllästynyt peliin tai halunnut lopettaa sen pelaamisen. Maailma on suunnaton ja tuntuu oikeasti eletyltä paikalta, joka on täynnä mukaansatempaavia tarinoita. Jotkut niistä ovat suurempia, toiset pienempiä, mutta monet niistä pienemmistäkin ovat parempaa tasoa kuin useiden muiden pelien päätarinat.
Koska itse pelaan yleensä pelejä juuri tarinoiden ja niiden tarjoamien kokemusten jo tämä riittäisi nostamaan The Witcher III:n vuoden kärkisijoilleni, mutta kun mukaan heitetään vielä hauska taistelu ja toimiva avoimen maailman koluaminen, puhutaan jo kaikkien aikojen klassikkopelistä. Hyvin helppo valinta.
Jukka O. Kauppinen
FALLOUT 4
2015 oli hyvä pelivuosi. Ainakin siinä mielessä, ettähuomiotani himoitsi useampi peli kuin mihin riitti aikaa. Suuresti yllättäen Gary Grigsbyn länsirintamasota ei kuitenkaan vienyt miestä mukanaan,vaan pelituntini upposivatkin Fallout 4:ään. Rakkaussuhteeni Fallout-sarjaan yltää siihen aivan ensimmäiseen Wasteland-roolipeliin, minkä jälkeen olen nauttinut täysinrinnoin niin vanhan kuin uudenkin koulun Fallouteista sekä sarjan kohokohdasta, Wasteland 2:sta.
Ja jos Wasteland 2 oli minulle vuoden 2014 ykköspeli, niin mitä se kertoo, että vuonna 2015 nostan maljani Fallout 4:lle? Ehkä siitä, että olen scifisti. Ehkä siitä, että nautin hyvistä tarinoista, valinnanvapaudesta ja tietynlaisesta rappioromantiikasta. Ei sekään haittaa, että Falloutissa matkustetaan tietynlaiseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa on paljon tuttua mutta myös outoa. Sen tulevaisuus ei ole meidän tulevaisuutemme, mikä ehkä antaahitusen turvallista etäisyyttä tapahtumiin ja siihen, että pelissä seikkaillaan miljardien kuolleiden ihmisten päällä tallustellen.
Mutta mikä Fallout 4:ssä käytännössä viehätti? No, muun muassa eräs viinasta ja huumeista tykkäävä punapää, jonka seurasta en malttanut enää luopua kuultuani ensimmäisen kerran tämän ihanan skottimurteen. Hahmot ja sivutarinat tarjosivat paljon kiinnostavia, liikuttavia hetkiä ja motivoivat matkantekoa. Pelimaailma oli täynnä yllätyksiä ja löytöjä, ja meni sitä minne tahansa niin aina jännää riitti toisellekin kädelle. Myös pelin suuren tarinan taakse rakennettu draama ja eri faktioiden tarjoamat vaihtoehdot pistivät lujille. Kehen uskallan luottaa?
Fallout 4 keräsi myöhäisestä julkaisustaan huolimattavuoden kovimmat pelitunnit, ja tarjosi myös muistettavimpia pelihetkiä. Ja komediaa. Peli, joka muuttuu fiiliksen mukaan slapstickiksi tai vakavaksi, lähes kyynelehdittäväksi draamaksi, ei voi failata.
Jarkko Fräntilä
THE WITCHER III: WILD HUNT
The Witcher III osoitti, että tarinankerronta videopeleissä voi olla muutakin kuin huttua. En muista koskaan pelanneeni peliä, jonka loppuratkaisu olisi jättänyt sieluuni niin tyhjän tunteen. Päähenkilö Geralt oli silkka statisti verrattuna pelin muihin hahmoihin. Parhaiten jäi mieleen vaimoaan hakkaava paroni, joka aiheuttaa tälle keskenmenon. Vastaavaa ei ole ennen pelimaailmassa koettu. Juonenkäänne iskee vasten kasvoja todella, todella kovaa. Hyytävän kaunis peli.
Ida Suominen
UNDERTALE
Ajattelin ensin lähteä hakemaan omaa vuoden peliäni miettimällä, mihin olen upottanut eniten aikaa. Tänä vuonna metodi ei kuitenkaan toimi, sillä indiehitti Undertalen parissa vierähti vain joitakin tunteja. Viehätyin siitä, kuinka saatoin halutessani tahkota tarinan läpi tappamatta ketään, mutta lopulta itselleni jännimmäksi koukuksi osoittautui pelimekaniikka. Undertale tiedostaa koko ajan olevansa peli ja käyttää sitä hyväkseen tarinankerronnassa. Se seuraa tallennuksia ja uudelleenlatauksia ja tekee asian selväksi myös pelaajalle. Undertale ottaa kunnioitettavan paljon irti mahdollisuuksista, joita pelit viihdemuotona tarjoavat – siksi se on minulle vuoden 2015 ykkösjulkaisu.
Panu Saarenoja
BLOODBORNE
From Softwaren Souls-teokset ovat kiehtoneet meikäläistä aina Demon’s Soulsista asti, mutta vasta Bloodborne oli peli, joka imaisi minut todella mukaansa. Hidetaka Miyazakin ja kumppaneiden päätös luoda aiempaa nopeatempoisempi ja sen myötä hieman myös suoraviivaistetumpi Souls-kokemus ei ollut välttämättä kaikkien fanien mieleen, mutta omiin makuhermoihini ratkaisu osui täydellisesti. Alusta asti hyvin paljon liikkuvuuteen kannustanut pelattavuus oli kuin omaa pelityyliäni varten luotu, eikä peli menettänyt tällä edes sitä palkitsevalta tuntuvaa haastavuutta tai mystisyyden tunnetta, jotka From Softwaren luomuksissa ovat innostaneet aina ennenkin.
Näin erikseen hattua menneen vuoden peleistä minun on nostettava vielä kuitenkin myös The Witcher III:lle, Super Mario Makerille, Metal Gear Solid V:lle ja Rocket Leaguelle. The Witcher III saattoi hyvinkin pilata minulta monien tulevaisuuden pelien sivutehtävät yksinomaan käsikirjoituksensa laadulla. Mario Maker vuorostaan osoitti jälleen alkuperäisten Mario-pelien nerokkuuden näyttämällä, miten helppoa ja monipuolista omien Mario-kenttien luominen onkaan ihan vain pelien peruselementtejäkin käsitellessä.
Metal Gear oli vastaavasti kenties tarinaltaan pettymys, mutta pelituntumaltaan eräs parhaimpia pelejä, joihin olen koskaan törmännyt. Täysin puskista tullut Rocket League on sen sijaan kaikesta höperyydestään huolimatta kenties realistisin koskaan pelaamani jalkapallopeli, kiitos sen päältäpäin yksinkertaisen pelattavuuden, jossa kuitenkin samalla avain menestykseen piilee pelin fysiikoiden kesyttämisessä äärimmäisen hallituilla pienliikkeillä. Vastaavanlaista palkitsevaa tekemisen tunnetta en ole kokenut sitten oman futisurani ja sitä FIFA ja PES eivät todennäköisesti koskaan tule animaatiovetoisen pelattavuuden orjina saavuttamaan.
Johanna Puustinen
LIFE IS STRANGE
Minä ja Life is Strange kohtasimme ensi kertaa eräänä syksyisenä torstaina hämyisen brittipubin takahuoneessa, ja tiesin jo silloin löytäneeni jotain erityistä. Rakkautta ensi silmäyksellä, joku sanoisi. Raadollisen todellisuutensa pastelliväriensä ja sielua hellivän taustaraitansa taakse kätkevä peli ei pelkää järkyttää, eikä se hellitä kuristusotettaan ennen viimeisiä hetkiään. 20-vuotiaana naisenalkuna tunsin kasvutarinoiden käänteet sielussani kipeämmin, kuin ruudulla seisovat sanat voisivat ne koskaan yksin välittää.
Markus Heino
THE WITCHER III: WILD HUNT
Helppo valinta! The Witcher III: Wild Hunt on 150+ tuntinen videopelitaiteen mestariteos, vuoden 2015 paras peli ja samalla yksi kaikkien aikojen RPG-eepoksista. Maailma noiturin seikkailujen ympärillä elää ja hengittää parasta fantasiaa sekä tarinankerrontaa miesmuistiin. Erikseen on vielä mainittava, että julkaistu maksullinen lisäsisältö on sekin pitkälti parasta vastinetta rahoillesi lisäsisältöpakettien historiassa. Ei voi kuin nostaa hattua CD Projekt Redin donquijotemaiselle asenteelle katteetonta Season Pass -rahastusta vastaan.
Janne Kaitila
BLOODBORNE
Bloodborne iski täysillä. Kenties se sai ylimääräisiä pisteitä minulta ollessaan ensimmäinen Souls-pelini, mutta kaikki siinä on vain niin tinkimättömästi toteutettu. Oli kyse sitten pelimekaniikoista tai jylhän kammottavista ympäristöistä, huokui kaikesta läpi kehittäjien rakkaus omaan tuotokseensa. Bloodborne on ”aivot narikkaan” -pelin vastakohta, mutta pidin erityisesti siitä miten sen parissa pystyi unohtamaan arkiset murheet, uppoutuen peliin kokonaan. Keskity ja pelaa tosissasi… tai kuolet. En olisi uskonut sitä kun turhautuneena rämmin pelin ensimmäisellä alueella kuollen kerta toisensa jälkeen, että peli lopulta nousisi Top 10:een kaikkien aikojen pelilistallani.
Eemeli Rekunen
SUPER MARIO MAKER
Lähes jokainen uusi Mario on aina ainakin kärkikahinoissa mukana, kun vuoden peliä palkitaan. Tänä vuonna kuitenkin Nintendo iski niin erinomaisen setin Wii U:lle, että se on pakko nostaa kaiken muun yläpuolelle. Kenttien tekeminen, testaaminen ja pelaaminen on parasta ajanvietettä. Kaiken hullun, ihmeellisen ja uuden tekeminen ja testaaminen on ainaista riemun ja oivalluksen juhlaa. Kaltaiseni suuri Mario-fani on unelmoinut tällaisesta pelistä koko elämänsä. Kymmenen kautta kymmenen, tai enemmänkin!
Jukka Moilanen
KERBAL SPACE PROGRAM
Valintani vuoden 2015 parhaaksi peliksi ei sittenkään ollut vuoden paras räiskintäpeli Rainbow Six Siege. Kunnia kuuluu ehdottomasti Kerbal Space Programille, josta tuli kertaheitolla yksi suosikkipeleistäni kautta aikojen. KSP:n valtavan oppimiskynnyksen ylittäminen vaatii oikeasti paneutumista jopa rakettitieteeseen, mutta palkinnot ovat vähintäänkin samaa mittakaavaa haasteiden kanssa. Joka ikinen edistysaskel on pieni voitto, jota kelpaa tuulettaa hymyssä suin. Ja jos avaruusohjelma ei lähde omin avuin nousukiitoon, löytyy pelin tiiviistä yhteisöstä apu asiaan kuin asiaan.
Miika Huttunen
DESTINY: THE TAKEN KING
Jos katsotaan pelikelloa, niin eniten aikaa vietin viime vuonna Helldiversin, Destinyn ja The Witcher 3: Wild Huntin parissa. Niin paljon kuin Geraltin seikkailuista pidinkin, on vuoden paras minulle silti räiskintää, eli joko Helldivers tai Destiny. Hetkinen, voi joku ihmetellä. Kuinka se voisi olla Destiny, sillä sehän julkaistiin jo vuonna 2014? No tietenkin The Taken King –laajennuksen vuoksi.
Vaikka The Taken King onkin pohjimmiltaan ”vain” laajennus, se korjasi emopeliä ja pisti sen uusiksi niin monilla tavoin, että sen voi katsoa olevan oma pelinsä. Tätä puoltaa myös se, että kaupoista ei emopeliä enää juuri löydy, sillä se korvattiin kokonaisuudessaan The Taken Kingillä, jonka mukana tulee myös emopeli.
Siitä, miksi Destiny ei julkaisussaan kaikkien pelaajien odotuksia onnistunut lunastamaan, on jo puhuttu tarpeeksi, mutta onneksi sen kaltaiset verkkopelit kehittyvät koko ajan. Bungie pelasti pelin tulevaisuuden The Taken Kingin myötä korjaamalla suurimmat emopelin puutteet ja muokkaamalla peliä pelaajilta saadun palautteen perusteella tarjoamaan tarpeeksi tekemistä niin PvE kuin PvP –pelaajllekin. Kokonaisuus on niin onnistunut, että se koukutti minut pelin pariin entistäkin pahemmin, mikä on mielestäni melkoinen saavutus, kun ottaa huomioon kuinka paljon olin sitä jo pelannut ennen The Taken Kingin julkaisua.
Pahoittelut, Helldivers. Valitsen sinut, The Taken King.
Janne Pyykkönen
BLOODBORNE
2015 oli valtavan hyvä pelivuosi. Rakastin monia sen pelejä Life is Strangesta Until Dawniin ja The Witcher III:een, mutta yksi on ylitse muiden. Bloodborne herätti minussa vahvimmat tunteet, olivat ne sitten turhautumista, raivoa, uteliaisuutta tai voitonriemua. Pelasin sitä sen ilmestymisestä vuoden viimeisiin päiviin asti, ja äskettäin saapunut The Old Hunters –laajennus vain paransi jo peliä, joka olisi ollut suosikkini jo ilmankin sitä. Olen nähnyt pelien kehittyvän hienoihin suuntiin tänä vuonna, ja iloitsen erityisesti tarinavetoisten draamapelien noususta. Silti vuoden parhaissa hetkissä ei ollut sanoja tai juonta. Kuka tahansa, joka on kaatanut Loranin pimeäpedon, Lawrencen ja kirotun, häväistyn Amygdalan tietää, että häviäminen ei ole huono juttu. Luovuttaminen on.
Ville Arvekari
YAKUZA 5
Snake…? Snake?! Snaaaake! Minua paremmin tuntevat saattavat ihmettellä, että nyt on maailmankirjat sekaisin. Metal Gear Solid V ei muka ole Arvekarin vuoden lempipeli? Vaikka myrkkykäärmeen seikkailut imaisi paremmin mukaansa pelillisesti kuin vaikkapa Metal Gear Solid 4, sen vähäeleinen ja keskeneräiseltä tuntuva loppupuolisko jätti karvaan maun suuhun.
Yakuza 5 sen sijaan on peli, joka jaksaa vedota yksinkertaisesta rakenteestaan ja loppujen lopuksi melko tiiviistä pelialueista huolimatta. Kehittäjät ovat panostaneet tarpeeksi tarinalliseen sisältöön, minkä ansiosta jokaisen viiden päähahmon sivutehtäviäkin jaksaa veivata vielä kymmenienkin tuntien jälkeen. Japanilaisen alamaailman touhut ottavat toisinaan itsensä aivan liian vakavasti ja toisinaan ei läheskään tarpeeksi vakavasti, minkä takia pelaamisessa ja kommellusten seuraamisessa on aina outo surrealistinen tunnelma päällä. Harvojen pelien sivutarinoista jää mieleen yhtikäs mitään, Yakuza 5:ssä jää yleensä mieleen jopa turhimmat sivuhahmot tai heidän antamansa askareet.
Yakuza-sarja on aina ollut eräänlainen Japani-simulaatio, jossa seurataan tapahtumia hieman sivusta. Tämä pätee joissain määrin myös viidenteen osaan, mutta se petraa monilla osa-alueilla. Karaokea, lautapelejä, pelihalleja ja muuta jännää harrastamalla aika kuluu leppoisasti, eikä asteittain uudistunut taistelumekaniikkakaan jätä enää yhtä kylmäksi kuin aiemmissa osissa. Viiden hahmon kehittäminen on hauskaa ja sitä tapahtuu juuri sopivissa määrin. Toisin kuin sarjan aiemmat osat, Yakuza 5 ei ole vain tarpeeksi hyvä peli. Se alkaa oikeasti olla jo erinomainen peli.
Pelaajan kollektiiviset vuoden parhaat pelit valitaan helmikuun numerossa 161.