Kosmista kauhua maailman kamalimmassa virastossa
Howard Phillips Lovecraftin Cthulhu-myytti on toiminut vuosien ajan inspiraationa elokuville, sarjakuville ja peleille. Yleensä tämä kuitenkin tarkoittaa lähinnä sitä, että nurkissa hyppii lonkeronaamaisia otuksia ja joku tulee välillä hulluksi. Tällaisella pintapuolisella raapaisulla menetetään kirjailijan teosten todellinen ydin ja koukku. Onkin hieman huvittavaa, että yksi niistä harvoista todellisista onnistujista on kotimaisen Remedyn Control, johon ei ole käsittääkseni väitetty otetun vaikutteita Lovecraftilta. Tästä huolimatta peli tarjoilee ensiluokkaista kosmista kauhua.
Controlin maailmassa ihmiskunta ei ole yksin. Maailmankaikkeus on täynnä voimia, olentoja ja ulottuvuuksia, joita emme pysty edes ymmärtämään saati hallitsemaan. Ne ovat niitä kuuluisia ”asioita, joita ihmisen ei pidä tietämän”, joiden näkeminen edes vilaukselta voi saada aikaan katastrofaalisia seurauksia.
Ihmiskunnan suojaksi ja satunnaisten outojen ilmiöiden jälkien siivoamiseksi on perustettu Hallintavirasto, huippusalainen varjo-organisaatio, jonka vielä salaisemman tukikohdan ovelta Controlin päähenkilö itsensä löytää. ”Miten” ja ”miksi” ovat kysymyksiä, joihin en lähde edes vastaamaan, koska ne ovat Controlin parikymmentuntisen tarinan keskipisteessä. Tämä on niitä pelitarinoita, jotka kannattaa kokea mahdollisimman spoilerivapaasti ja avoimin mielin.
Mysteeritarinassa on aina hyvin vaikeaa tasapainotella liiallisen salailun ja avautumisen välimaastossa. Askel yhteen suuntaan, niin pelaajalle jää käteen lähinnä vain hämmennystä ja harmitusta. Askel toiseen, niin illuusio särkyy. Control onnistuu tasapainottelussa erinomaisesti, sillä pelaajalle ei anneta käteen valmiita vastauksia, mutta maailmasta löytyvät audio- ja videolokit, kirjeet ja dokumentit antavat juuri tarpeeksi informaatiota, jotta maailma tuntuu rikkaalta, syvälliseltä ja kiehtovalta. Kun lopputekstit pyörivät, olisin vain halunnut saman tien raahata jonkun toisen pelaajan teekupin ääreen vaihtelemaan teorioita ja tulkintoja loppuillaksi.
Control sisältää myös runsaasti viittauksia Remedyn suurempaan universumiin. Meitä Alan Waken faneja hemmotellaan lukuisilla viittauksilla, jotka saattaisivat ehkä osoittaa sen hartaasti odotetun jatko-osan suuntaan.
Pelaaja ei olisi voinut saapua viraston Vanhimpana talona tunnettuun tukikohtaan huonompaan aikaan. Koko paikka on sinetöity lukkoon, koska ”sähinänä” tunnettu mystinen voima on hyökännyt rakennukseen, korruptoinut koko talon ja muuttanut suuren osan sen työntekijöistä sotureikseen.
Vanhin talo on jonkinlainen useiden vaihtoehtoisten ulottuvuuksien ja todellisuuksien yliluonnollinen risteyspaikka, jossa esimerkiksi viikkopalaveri saattaa yllättäen keskeytyä, kun huoneeseen ilmestyy pari tuhatta gallonaa vettä ja jättimäinen haikala.
Sähinän vaikutuksen alaisena talo itse on alkanut vääristyä entisestään, ja se onkin unenomainen leikkikenttä, jossa todellisuuden ja fysiikan lait eivät päde. On todella villiä seikkailla rakennuksessa, jossa käytävät saattavat yllättäen vääntyä mutkalle pelaajan edessä tai jossa oven avaaminen voi yllättäen johtaa brutalistisesta byrokratiahelvetistä keskelle syrjäseudun motellia.
Myös pelattavuus seuraa samaa teemaa. Tarinan edetessä pelaaja voi rakentaa käyttöönsä pinon erilaisia aseita, jotka noudattelevat perinteistä pistooli, haulikko ja tarkkuuskivääri -mallia. Hahmoaan ja aseitaan voi lisäksi kustomoida pitkin maailmaa ripoteltujen modien avulla. Aseet eivät ole superkiinnostavia, mutta ne hoitavat hommansa tarpeeksi hyvin.
Varsinainen kunnia menee psyykkisille voimille, joiden avulla pelaaja voi esimerkiksi repäistä läheisen pöydän ilmaan ajatuksen voimalla ja paiskata sen päin vihollisia. Supervoimien avulla voi myös suojautua vihollistulitukselta, lennellä pitkin taivaita, aivopestä vihollisia puolelleen ja niin edelleen. Peli ohjeistaa alusta saakka, että paikallaan seisomalla tai suojassa kykkimällä pääsee vain hengestään vihollisten hyvän tekoälyn takia. Homman nimenä onkin liikkua nopeasti ja jatkuvasti paikasta toiseen koko voima-arsenaaliaan hyödyntäen.
Taisteleminen on hengästyttävän nopeatempoista ja audiovisuaalisesti uskomattoman komeaa puuhaa. Control on yleisestikin älyttömän nätti peli, mutta sähinän ilmeneminen psykedeelisinä vääristyminä ja muina audiovisuaalisina objekteina on hatunnoston arvoinen suoritus. Rehellisesti sanoen päästin jonkinlaisen vaikuttuneen äänen, kun ensimmäistä tapoin vihollisen, joka räjähti taivaan tuuliin öljymäisen kiiltävänä läikkänä. Tiedän, että tämä ei paperilla kuulosta vaikuttavalta, mutta Control pitää nähdä livenä.
Oikeastaan ainoa kysymysmerkki onkin pelin tapa käsitellä pelaajan kuolemaa. Control ei nimittäin varsinaisesti automaattitallenna, vaan kuoleman jälkeen peli jatkuu viimeksi käytetyltä pikamatkustuspisteeltä. Samaan aikaan kuolemaa edeltäneet toimet kuitenkin on tallennettu – tapettua pomoa ei tarvitse tappaa uudelleen ja avattu oikoreitti on yhä auki.
Usein tämä ei ole ongelma, sillä Control ei ole erityisen haastava peli. Välillä vaikeuskäyrä kuitenkin jojottaa ylöspäin, ja muutamat pomotaistelut ja pulmat vaativat useita kuolemaan johtavia yrityksiä. Oli sangen turhauttavaa juosta kuoleman jälkeen minuuttikaupalla takaisin kuolinpaikalle, jotta voi jatkaa peliään.
Jos pistäisin päähäni jokaiselle pelitoimittajalle jaettavat nillityslasit, löytäisin Controlista muutakin pientä nipotettavaa. Se ei kuitenkaan olisi tarkoituksenmukaista ja antaisi pelistä väärän kuvan, sillä kyseessä on peli, joka toimii kokonaisuutena erinomaisesti. Sen parasta antia on upea ja syvällinen maailma, joka on kuin tehty jatko-osia ja lisäsisältöä varten. Kun lopputekstit pyörivät, olin jopa hieman pettynyt, koska olisin halunnut lisää samaa.
Control on surrealistinen, kiehtova ja jatkuvasti yllättävä kokemus, joka tuntuu kuin Twin Peaksin, Salaisten kansioiden ja Lovecraftin tarinoiden risteytykseltä. Samalla se on kuitenkin selkeää Remedyä ja selvästi lähtöisin samoista ideoista ja tunnelmista kuin mainio Alan Wake. Siinä missä Alan vielä hieman kompasteli, nyt yritys on mennyt nappiin. Control on Remedyn paras teos, ja yllätyn kovasti, jos se ei ole vuoden suosikkipelien listallani.
Arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden syyskuun 2019 numerossa 203.
9/10
Kommentit
En ole aiemmista Remedyn tuotoksista jaksanut innostua, edes Max Paynesta jostain syystä, mutta kun viimeinkin vaivauduin testaamaan Controllia olin nopeasti koukussa. En ole koskaan aiemmin lukenut ei-pakollisia dokumentteja näin ahkerasti ja "voimat" toimivat niin sujuvasti, kuin Kratoksen kirveen kutsuminen :D Tätä lisää!