Cyberpunk 2077 / Arvostelut / pelaaja.fi

Cyberpunk 2077

12.02.2021 // Kirjoittanut: Janne Pyykkönen
3

Cyberpunk 2077 -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden tammikuun 2021 numerossa 218. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!

Se onkin vain peli

Synkkä tulevaisuus nousee kaukaa menneestä. Cyberpunk 2077 on kahdeksan vuoden kehitysajallaan ikuisuusprojekti, jolle on puettu pc-pelien ja yksinpelien pelastajan hypeviittaa. Odotukset nousivat loputtomassa mainospommituksessa tasolle, jolla ihmisten mielissä väreilivät fantasiat uuden sukupolven aloittavasta messiaspelistä. Mutta kun puhun historiasta, en puhu edes näistä kahdeksasta vuodesta. Palataan kauemmas, liki 30 vuoden päähän.

Vuonna 1991 suomalaisen roolipeliskenen muutti mustakantinen kirja, jonka kannessa piikkitukkainen nahkatakkityyppi poseerasi oudon pistoolin kanssa. Vieressä olivat kuvitteellisen metallibiisin sanat. Siinä rokkari Johnny Silverhand kirjoitti: ”Got the metal beneath my skin – I’m chippin’ in.” Kirja oli suomenkielinen käännös Mike Pondsmithin vuotta aiemmin ilmestyneestä pöytäroolipelistä Cyberpunk 2020. Pondsmith, yksi mustien pelintekijöiden tärkeimmistä tienavaajista, oli tiivistänyt peliinsä ajan kirjallisuutta ja elokuvia värisyttäneen kyberpunkgenren.

Kyberpunkissa scifi hylkäsi optimismin ja alkoi kuvitella tietotekniikan ja riistokapitalismin johtamaa pimeää maailmaa. Pondsmithin keksimään futukaupunki Night Cityyn sijoittuva peli oli minulle ja selkeästi myös monille pelintekijöille sähköistävä teos. Se oli täynnä villejä ideoita, ja ensi kertaa pääsin kokemaan pelin, jossa tajusin, ettei väliä ole vain sillä mitä sanotaan. Pitää miettiä, miten se sanotaan – eli asenteella. Ja nyt, melkein 30 vuotta myöhemmin, tuo sama visio on tuotu oikeasti silmieni eteen. En ole siis millään tavoin neutraali arvioija. Cyberpunk 2077:ssä sukelletaan pelimakuni perimmäiseen ytimeen.

Cyberpunk 2077 -arvostelu

Koska asialla on The Witcher III:sta vastaava CD Projekt, jolle Cyberpunk 2020:lla on selkeästi samanlainen merkitys, Cyberpunk 2077 on tietysti liiallisuuksiin asti kunnianhimoinen. Se on satatuntinen roolipeli, immersiivinen simulaatio, räiskintä ja hiiviskely. Mitkään sen osista eivät ole vallankumouksellisia uutuuksia, mutta GTA-kokoluokan ja Deus Ex -pelityylin sulauttaminen on uniikkia.

Pelaajan luoma päähahmo V on yksi Night Cityn ahnaista palkkasotureista, joka haluaa maineessa ja mammonassa kylpeväksi legendaksi. Persoonaltaan melko valmiiksi purkitettu ja vain osin valintojen kautta määriteltävä V lähtee liian kunnianhimoiselle keikalle, jonka jälkeen uhkaa liki varma kuolema. Tämä pääjuoni on puhdasta fanipalvelua, joka jatkaa pöytäroolipelin tunnetuimman seikkailun, Never Fade Awayn, tarinaa 57 vuotta myöhemmin.

Tätä kautta mukaan tuodaan Keanu Reevesin esittämä rokkari Johnny Silverhand, menneisyyden haamu ja gigaluokan kusipää, joka tökkii pelaajaa ja kyseenalaistaa tämän teot läpi koko pelin. Useampaa kyberpunkleffaa tähdittänyt Reeves näyttelee tuttuun vähäeleiseen tapaansa mutta sopii ihmeen hyvin elämää suuremman Silverhandin hahmoon. Tämä kolmeen haaraan jaettu pääjuoni on näyttävä ja parahultaisen pituinen muttei suinkaan pelin parasta antia.

Reevesin sijaan pelin oikea tähti on Night Cityn kaupunki Tyynenmeren rannalla. Se on äärimmäisen eriarvoisuuden tyyssija ja kyberpunkgenren visuaalisen ilmeen ruumiillistuma. Valtavana avoimena pelimaailmana se kattaa niin taivasta halkovat pilvenpiirtäjät kuin ilmastonmuutoksen luoman aavikon ja kyborgijengien hallitsemat slummit. Sen mallina ovat selkeästi modernien GTA-pelien kaupungit, mutta CD Projektin luomus on niihinkin verrattuna säväyttävän suuri ja täynnä tekemistä. Pää- ja sivutehtävien lisäksi Night Cityssä on salaisuuksia, väkivaltaisia pikahommia ja silkkaa silmäniloa. On hätkähdyttävää nähdä silmien edessä liki täydellisenä kaupunki, joka on kummitellut mielikuvituksessa vuosikymmeniä.

Cyberpunk 2077 -arvostelu

Lajityyppien hybridinä Cyberpunk 2077 ei ole millään pelattavuuden osa-alueella täydellinen, mutta yllättävän hyvät osiot ovat enemmän kuin osiensa summa. Ensimmäisen persoonan roperäiskintänä se on selkeästi parempi kuin vaikkapa Outer Worlds tai modernit Deus Exit. Vihollisten tekoäly ei yllä pattitilanteessa parempaan kuin kevyisiin koukkauksiin ja kranaattipommitukseen, mutta ainakin se on aggressiiviinen. Aseistus on sen sijaan parhaimmillaan oikein mainiota. Erityisesti kehittyneemmissä pyssyissä on potkua, ja ne tuntuvat hyvältä käytössä, eikä seiniä läpäiseviä haulikoita ole tarjolla joka pelissä. Nyrkkimättökin toimii vihollisten kaatuillessa, mutta miekkataistelu on vasteetonta hutkintaa.

Kaikki ei ole kuitenkaan kiinni pelkästä taistelusta. Hiivintä on yllättävän toimivaa lähinnä kivan kenttäsuunnittelun ansiosta. Jopa vartin pikatehtävissä, joissa on vaikkapa nyysittävä tavaraa jengiläisten täyttämältä huoltoasemalta, on lähes aina tarpeeksi reittejä ja vaihtoehtoja. Kyberpunkille elintärkeä hakkerointikin on selkeästi keskivertoa parempaa. Pakolliset minipelit ovat ohi hetkessä, ja useimmat hakkeroinnit tehdään lennosta osoittamalla vihollista ja valitsemalla palomuurien ohi ujutettava virusohjelma. Se tukee yhtä hyvin sekä hiiviskelyä että taistelua.

Roolipelinä Cyberpunk 2077 on samassa jatkumossa kuin Mass Effect -sarjan pelit. Yhdellä läpipeluulla ei voi mitenkään hallita kaikkia pelityylejä, vaan erikoistuminen luo hauskempia ja voimakkaampia hahmoja etujen ja lisäkykyjen kasautuessa ja tukiessa toisiaan. Niinpä tämä järkyttävän pitkä peli menee hyvin toisellakin läpipeluulla, kunhan valitsee vain täysin toisenlaisen lähestymistavan. Vaikka pääjuoni on melko tiukasti rajattu, se haarautuu tarpeeksi ja V:n luonteeseen vaikuttavia valintoja tulee vastaan tasaisesti. Niinpä oma versio antisankarista tuntuu lopulta hyvinkin omalta, mikä on kelpo roolipelin merkki. Käsikirjoitus on loistava alkuperäisen pelin innoittamaa slangisanastoa myöten.

Cyberpunk 2077 nojaakin juoneensa sekä isoihin ja pieniin tarinoihinsa tavalla, joka ei näkynyt pelin ennakkohypessä. Night City on kimaltavaksi kromattu valhe, jossa kaikki myydään törkeästi seksillä ja kimalluksella, ja kulissien takana on läpimätä yhteiskunta. Peli heruttelee synkeillä käänteillä, joihin on syytä tarjota vakavia sisältövaroituksia, ja ihmisiä kohdellaan kuin karjaa, ilman ihmisarvoa. Peli ei silti vajoa nahkatakkiposeeraukseen ja nihilismiin, vaan siinä on säilynyt Pondsmithin alkuperäinen visio siitä, että vastarinta koneistoa vastaan kannattaa.

V:n tarinan sivuhenkilöt, kaverit, seurustelukumppanit ja hyvänpäiväntutut ovat kaikki loistavasti kirjoiteltuja ja näyteltyjä hahmoja, joiden elämässä haluaa oikeasti olla mukana. Siinä missä modernit Deus Exit jäivät etäisiksi ja abstrakteiksi, Cyberpunkissa on lujaa lyövä sydän huikean hyvien sivutehtävien ansiosta.

Cyberpunk 2077 -arvostelu

Peli on toki kaukana täydellisestä, ja osa ominaisuuksista on hutaistu. Esimerkiksi autoilu ei ole GTA-tasoa vaan lähinnä keino siirtyä paikasta toiseen radion soidessa taustalla. Se näkyy ikävästi esimerkiksi autokilpailuihin keskittyvässä tehtäväkaaressa. Saalista taas kertyy aivan liikaa, ja pelaaja väsähtää loputtomaan roinan keräilyyn. Ja sitten ovat ne bugit.

Pc-versio soljui yllättävän nätisti vaatimattomalla koneella (i5-8400, GTX 1070), kunhan kaikkea ei rukannut ultralle, eikä se kirjaimellisesti kaatunut kertaakaan koko läpipeluun aikana. Pc:llä Cyberpunkin kuuluisa bugisuus on ennen kaikkea visuaalista. Vihollisten aseet jäivät leijumaan ilmaan, käyttöliittymän elementit jumiutuivat, ja suorituskyky takkusi kaupungin kiireisimmissä kortteleissa. Bugitus oli tasaista ja ärsyttävää, mutta mitään tehtäviä ei rikkoutunut eikä mikään koskaan estänyt etenemistä. Studio on toki jo vannonut paikkailevansa peliään jo hamaan tulevaisuuteen, ja pc:llä on mahdollista uskoa, että se jopa onnistuu.

Konsoliversioiden videomateriaali ja pelin poistuminen väliaikaisesti myynnistä PlayStation Storesta kertovat kuitenkin epäonnistuneesta käännöksestä, joka näyttää pahimmillaan pc-version parodialta. Sen olisi voinut arvata pelin lykkäyksestä, joka luettiin juuri konsolikäännösten tiliin. CD Projekt vaikuttaa kuitenkin salanneen kyynisesti pelin todellisen alennustilan, sillä ennakkoarvostelukappaleet jaeltiin pc-koodeina. Tämä arvostelu koskeekin yksinomaan vertailussa ongelmatonta pc-versiota, vaikka studio on jo vannonut korjaavansa pelin hinnalla millä hyvänsä. Se uskoo, ken näkee. Surullisinta on se, että pelistä on tullut myös ylityökulttuurin eli crunchin keulakuva. Tekijät eivät saa takuulla levätä edes nyt, vaikka megaponnistuksen taustalla on projektinhallinnan epäonnistuminen eikä mikään kehittäjien hitaus.

Huikean grafiikan lisäksi on silti kehuttava tehtävä- ja taistelumusiikkia, joka pumppaa pelaajan oikeaan Cyberpunk-hurmiotilaan. Jopa Johnny Silverhandin kuvitteellinen bändi Samurai muuttuu todeksi, kun Refused-bändin ruotsipunkkarit versioivat EP:n verran sen suurimpia hittejä. Radiokanavat on taas rakennettu GTA-kaavaan. Biisejä ei ole ehkä yhtä paljon, mutta valikoima on vähemmän valtavirtaa. Yhdestätoista kanavasta yhdellä soi jazz, toisella black metal ja kolmannella industrial. Kunnon musiikin merkitystä tämänkaltaiselle pelille ei saa vähätellä, ja äänimaisema on vuoden parhaita.

Cyberpunk 2077 -arvostelu

Arvostelu saattaa tuntua myöhäiseltä nyt vuoden alussa, mutta painotuotteeseen tehtävän tekstin etu on tässä tapauksessa juuri hitaus. Koska peliä ei ollut tarvis läpäistä julkaisupäivään mennessä, ehdin kokea Cyberpunk 2077:n kaikki puolet rauhassa. Aluksi oli Night Cityn synnyttämä ihmetys, sitten raastava tunne grafiikan bugituksesta. Lopulta jäi jäljelle se näkemys, ettei pc:llä kokemani Cyberpunk 2077 ole uuden polven messiaspeli tai naurettavan buginen räpellys. Se on kunnianhimoinen ja parhaimmillaan loistava genreyhdistelmä, joka rakastaa aidosti lähdemateriaaliaan ja sisältää tekemistä kahden tai kolmen AAA-seikkailun verran.

Pondsmithin maailma on lisäksi ajankohtaisempi kuin uskoin. Ysärillä luotu retrotulevaisuus saattaa tuntua äijämäiseltä muinaishistorialta, mutta nykyhetkessä Facebook on yhtä mätä kuin pelimaailman korporaatiot, yksityisyyttä ei ole olemassa ja ekokatastrofi uhkaa. Todellisuus on kyberpunkia, josta puuttuu seksikäs kromisilaus. Peli viestii kuitenkin selkeästi, että hyviäkin ihmisiä on silti olemassa ja asioille voi tehdä jotain, jos eriarvoisuus kyrsii tarpeeksi. Siinä ei ole mitään aikansa elänyttä.

9/10

Kehittäjä: 
CD Projekt Red
Julkaisija: 
CD Projekt
Peligenre: 
Roolipeli
Julkaisualustat: 
Microsoft Xbox One, Sony PlayStation 4, Sony PlayStation 5, Xbox Series X/S, Microsoft Windows, Google Stadia
Pegi-ikärajat: 
K-18
Pegi-merkinnät: 
Kiroilu, Seksi, Väkivalta

Kommentit

Käyttäjän partajeesus kuva
partajeesus

"Vuonna 1991 suomalaisen roolipeliskenen muutti mustakantinen kirja, jonka kannessa piikkitukkainen nahkatakkityyppi poseerasi oudon pistoolin kanssa. Vieressä olivat kuvitteellisen metallibiisin sanat. Siinä rokkari Johnny Silverhand kirjoitti: ”Got the metal beneath my skin – I’m chippin’ in.” Kirja oli suomenkielinen käännös Mike Pondsmithin vuotta aiemmin ilmestyneestä pöytäroolipelistä Cyberpunk 2020. "

Koko cyberpunk 2020 kirja muuten on osa jokaisen pelin mukana tulevia digitaalisia extroja.
Ainoa miinus on pakollinen gog tili jos nuo haluaa ladata.
Tuon kirjan lisäksi extroihin kuuluu pelin tunnelmallinen soundtrack jolla on pituutta 130 minuuttia ja siitäkin on tarjolla mp3, wav ja flac versiot.

Käyttäjän GrumpyOldMan kuva
GrumpyOldMan

Toista sataa tuntia perus-PS4:sella peliä pelanneena en ihan allekirjoita tuota arvostelun konsoliversiokritiikkiä - eihän se vanha konsolirauta pärjää millään esim. resoluutiossa PC-version kanssa, mutta peli on (omasta mielestäni) muuten kyllä ollut ihan pelattava ihan Day 1-patchista alkaen. Myöhemmät patchit on vain parantaneet asiaa, joten peli on nykyisin ihan samalla viivalla esim Assassin's Creed Valhallan kanssa mitä pelattavuuteen tulee.

Mutta sitten itse asiaan...niin paljon kuin tästä pelistä pidänkin, niin tietyt ärsyttävyydet syö hieman tunnelmaa. Näyttävä maailma on pitkälti ontto kulissi, jossa pelaaja pääsee vain tietyihin paikkoihin ja kaikki muu on pelkkää kaunista rekvisiittaa. Pelaajan teoilla maailmassa ei ole kovin suurta vaikutusta - vaikka siivoaisit yhden kaupunginosan jostain jengistä ei kukaan (edes toiset jengit) reagoi mitenkään asiaan. Pääsankari saa myös vapaasti listiä jonkin jengin jäseniä tai tehdä työtä sen kilpailijalle ilman että muuttuisi sen viholliseksi.

Aseiden level-pohjainen luokittelu on myös sangen rasittava. Et yhtäkkiä osaa käyttää jotain normaalia pistoolia koska sen "level" on liian korkea sinulle. Sen ymmärrän, ettei voi käyttää esim älyaseita ilman sopivaa implanttia, mutta pelkkä "level" ei pitäisi olla este aseen käytölle.

Eniten harmittaa kuitenkin se, että päätarina tuntuu pahasti typistetyltä. Päähenkilön taustatarinalla ei prologia lukuunottamatta ole mitään merkitystä ja sivuhahmoja tuodaan tarinaan ikäänkuin päähenkilön vanhoina tuttuina. Tämä ei ehkä haittaa niitä, joilla on tietoa ja kokemusta Cyberpunkin maailmasta, mutta tällaiselle kyseiseen maailmaan perehtymättömälle tarina ja sen hahmot jää hieman etäisiksi. Päätarinan myös läpäisee aivan liian nopeasti - olisi kiva tietää kuinka paljon sen alkuperäisestä sisällöstä joutui lopulta leikkaushuoneen lattialle.

Jotta ei menisi ihan valittamiseksi tämä kommentti, niin todettakoon, että monta asiaa on tehty pelissä hyvinkin. Nämä pienet ärsyttävyydet vain tulee koko ajan enemmän esiin mitä enemmän aikaa peliin käyttää.

Käyttäjän Al87 kuva
Al87

9 bugeilla, ilman 9.5

Peli osaa yllättää positiivisesti juonellaan ja aseet ovat erinomaisia kehittää ja kustomoida. Myös hahmon kehitys on hyvä mutta Deus Ex vetää kyllä pidemmän korren. Deus Ex mixed with GTA sanoisin. Raha haistettiin aikoinaan Redillä.

Nostoja