
Death's Door -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden syyskuun numerossa 225. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Nokalla koputtelua
Elämä sieluja niittävänä varislintuna ei käy tylsäksi Devolver Digitalin uudessa Death’s Door -toimintaroolipelissä. Runoudessa kuoleman airuina tunnetut siivekkäät ovat vastuussa siitä, että viikatemies saa omansa ajallaan. Pelaajan ohjastaman linnun viimeisin kohde pakottaa seikkailulle mielikuvituksekkaissa maisemissa.
Tukikohtana toimii kuoleman konttori, joka pitää sisällään oven melkeinpä minne tahansa. Sieltä palkkasoturin lailla toimivat lintuset organisoivat toimintaansa, joskin suurin osa ovista ilmaantuu käyttöön etenemisen tahtiin. Lineaarisen pääjuonen varrella mukaan karttuvat kyvyt mahdollistavat etenemisen ja aiemmin ulottumattomissa olleiden salaisuuksien löytämisen.
Toiminnaltaan Death’s Door jäljittelee onnistuneesti klassisia luolastorymistelyjä, kuten The Legend of Zeldojen pulmanratkontaa ja pomotaisteluja. Haastavuus lähentelee ajoittain jopa soulslike-tyylisuuntaa. Pikkuruinen ja visuaalisesti yksinkertainen päähenkilö pistää vihollisia päiviltä rautaisen pelattavuuden turvin.
Aivan pelkillä kynsillä ja nokalla varis ei tarvitse saalistaan jahdata, sillä varusteista löytyy tukku erilaista kättä pidempää. Lähitaistelu on kaiken toiminnan perusta, joten perusaseena toimivan miekan varaan voi nojata oikeastaan koko läpipeluun ajan. Tehokas ja mutkaton ase viljelee iskuja mallikkaasti sarjoissa ja latautuvina voimaiskuina. Itse kuitenkin turvauduin varsin varhain löytämiini veitsiin, jotka eivät häviä iskujen tehossa paljoa mutta joiden nopeus on vertaansa vailla. Haastetta etsivät soturit voivat hutkia vaikka sateenvarjolla.
Death’s Doorin valtteja ovat persoonallisen pelkistetyllä tyylillä luodut kentät, jotka ovat muutamaa aluetta lukuun ottamatta varsin tunnelmallisia ja kutsuvat tutkimaan jokaisen sopen salaisuuksien toivossa. Usvaiset luolastot ja hautausmaat voivat helposti muuttua puuduttaviksi puitteiksi seikkailulle, mutta taiteilijat ovat onnistuneet luomaan niihin mielenkiintoisia yksityiskohtia hillityn ilmeen vastapainoksi. Viholliset ja sivuhahmot ovat nekin mainioita seurattavia, joskin varsinainen suola ovat kookkaat ja poikkeuksetta näyttävästi toteutetut pomovastukset, kuten jättiläismäinen sammakko tai saviastioihin hullaantunut noita.
Haastetta riittää sopivasti, joskin pomovastukset ovat harvoin se suurin este etenemiselle. Suurin haaste on varsinaisista kentistä selviytyminen lopputaisteluun asti. Alkujaan neljällä osumapisteellä varustettu raakkuja kuukahtaa varsin nopeasti, mikäli keskittyminen herpaantuu. Osumapisteitä voi palauttaa käymällä tallennuspisteinä toimivien ovien kautta takaisin konttorilla tai syömällä parantavia yrttejä, jotka kasvatetaan itse kentistä löytyvillä siemenillä. Kuperkeikkatyyliin toimiva väistöliike on kullanarvoinen osa selviytymistä, sillä sankari on animaation ajan usein vahingollisten iskujen ulottumattomissa.
Useimmiten hankalimmat kohdat ovat yhdistelmä vihollistulitusta ja pulmanratkontaa. Tietyissä kohdissa kuolema on ensimmäisen kerran melkeinpä taattu, mikä harmittaa, sillä matka takaisin saattaa olla pitkä. Edestakaisin ravaaminen syö peli-intoa varsinkin, kun eteneminen on muuten varsin ripeää. Koko tarina on taputeltu reippaasti alle kymmenen tunnin.
Kokonaisuutena Death’s Door on mainiota toimintaviihdettä ilman turhia lisukkeita. Pelaajaa ohjataan tarpeeksi, jotta matkan seuraava etappi on aina selvä, ja ympäristö toimii viihdykkeenä silloin, kun taistelu taukoaa. Muutamia tylsempiä etappeja ja epätasaisesti jaeltuja tallennuspisteitä lukuun ottamatta kyseessä olisi miltei virheetön toteutus. Kympin arvoiseen suuruuteen olisi ongelmien korjaamisen lisäksi tarvittu vielä jokin määrittelemätön valttikortti, mutta tällaisenaankin Death’s Door on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen.