Disco Elysium / Arvostelut / pelaaja.fi

Disco Elysium

15.01.2020 // Kirjoittanut: Janne Pyykkönen
0

Poliisin sielu huutaa

Useimmat pelit tulevat ja menevät. Ne viihdyttävät hetken – tai vuoden – mutta eivät silti säväytä oikeasti ja perin juurin. Ja sitten on pelejä, jotka tuntuvat sähköiskulta. Sellainen on virolainen etsiväseikkailu Disco Elysium. Se on tehty tiivistetystä itsevarmuudesta, tyylistä ja röyhkeydestä. Tavallisten rooli- ja seikkailupelien tarinat maistuvat vertailussa vellikeitolta, josta unohtuivat kaikki mausteet.

Kulttiklassikko Planescape: Tormentin innoittama tarina alkaa muistinmenetyksestä. Ei se ole lainkaan tuoretta, mutta toteutus onkin omaa luokkaansa. Tämä ei ole roolipeli, jossa luodaan oma hahmo ja koetaan maailmaa. Tämä on kokemus, jossa ennalta valmistellun hahmon elämä rakennetaan uusiksi monenkirjavista palasista.

Disco Elysium -arvostelu

Kutsutaan tätä miestä nimeltä Kyttä, sillä edes hänen nimensä tunteminen ei ole suoraviivainen juttu. Kyttä on keski-ikäinen, viinan turvottama ja muistojen murjoma mies, joka herää alastomana haisevasta hotellihuoneesta. Ikkunan takana heiluu hirressä mädäntyvä ruumis, jonka mustunutta lihaa kivittävät julmat lapset. Sitten joku tulee ja kertoo, että Kytän olisi pitänyt ratkaista tämä murha. Edellinen viikko meni kuitenkin viinan, spiidin, karaoken ja diskon voimalla. Voiko näin syvästä reiästä kammeta itseään ylös enää kukaan?

Kyttä on tuhonnut aivonsa kännäyksellä, joka ei menisi läpi edes Kaurismäen leffoissa. Jäljellä ovat addiktiot ja käsittelemättömän menetyksen jättämä pakkomielle. Muistoton maailma on uusi ja ihmeellinen paikka, johon pelaaja voi sukeltaa kuin loputtoman utelias pulisonkiposkinen ja löyhkäävä vauva.

Hahmonluonnissa määritellään, millainen etsivä on kyseessä. Oletko ihon alle ja motiiveihin pureutuva Columbo, looginen Sherlock vai nyrkkeihin luottava likainen Harry? Tarjolla ovat älyn, psyyken, ruumiinkunnon ja motoriikan kaltaiset perusnumerot sekä kymmeniä niiden alle lukeutuvia kykyjä, jotka määrittävät keskustelujen kulkua. Shivers-taito nostaa niskakarvat pystyyn ja kertoo totuuksia maailmasta. Conceptualization kertoo taiteellisesta silmästä. Half-Light kauhistuttaa vastaantulijoita puhtaalla ruumiinkielellä. Onnistumisesta päättää 2D6-noppiin perustuva pöytäroolipelimäinen järjestelmä.

Disco Elysium -arvostelu

Tämä on roolipeliä, mutta Disco Elysiumissa ei ole tietenkään erillistä taistelujärjestelmää. Kaikki on keskustelua, joka voi olla samalla taistelua kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti. Kuollakin voi koska vain, kun sydän ja maksa on uhrattu viihteen alttarille. Kyttä on inhimillinen purkinavaaja, jonka on tunkeuduttava vastaantulijoiden pään sisään keinolla kuin keinolla, ja vastassa on valehtelijoita, tappajia sekä tavallisia tallaajia.

Älkää erehtykö Disco Elysiumin luonteesta. Tämä on peli, jossa luetaan. Ja luetaan. Ja luetaan vielä lisää. Tekstiä soljuu ruudulle valtavia määriä, mutta se on kaikki oleellista tunnelman tai tiedon kannalta. Monivalintakeskustelut ovat kaikki kaikessa, ja niiden syvällisyys on omaa luokkaansa. Jokainen taito on Kytän pään sisällä elävä persoona, joka neuvoo oman luonteensa mukaan ja kykyarvoista riippuen. Ne ovat epäluotettavia neuvonantajia, jotka antavat omia tulkintojaan muiden sanomisista ja tekemisistä. Niiden kommentit näkyvät vain, jos hahmo onnistuu passiivisissa taitoheitoissa. Koko lukukokemus on siis kiinni rakennettavan poliisin perusluonteesta.

Kytän pää on tyhjä ajatuslinna, jollaisia hyödyntävät etsiväfiktiossa Sorjosen kaltaiset poliisit. Tällä kertaa sitä ei täytetä todisteilla ja päätelmillä vaan tavoilla tulkita maailmaa. Kytän pää on puutarha, johon tunkevat rikkaruohoina muistot, traumat, oivallukset, aatesuunnat ja ismit. Tuliko tunnelmoitua pariin kertaan työläisten taakasta? Pian pollasta huutaa tilaa kommunismi, joka kehottaa ampumaan porvarikoirat. Yhtä hyvin nuppitilaa halajavat feminismi, yltiöliberalismi, rasismi ja jopa fasismi. Peli kommentoi politiikkaa kärkevästi Kytän ja muiden hahmojen kautta, ja ismit on vedetty humoristisille äärirajoille. Toisaalta pilkataan myös mihinkään sitoutumatonta pelkurimaista keskustapolitiikkaa. Disco Elysium sukeltaa politiikkaan innolla, joka saa normaalipelit ja erityisesti selkärangattomat divisionkakkoset ripuloimaan housuunsa, eikä se silti kompuroi. Käsittelytapa on röyhkeä mutta älykäs. On iso ero siinä, käsitteleekö peli rasismia hahmojensa kautta ja siinä, onko peli luonteeltaan rasistinen.

Disco Elysium -arvostelu

Kaiken ytimessä on tietysti tarina, josta puolet muodostaa etsivä ja hänen partnerinsa. Kyttä itse on sontamyrsky, joka seilaa kaupunkiin alkoholin merellä. En osaa nimetä yhtään pelihahmoa, jolle olisi kirjoitettu yhtä yksityiskohtaista tai kiemuraista sielunmaisemaa. Sitä kommentoi kuivasti etsiväpari Kim Kitsuragi, joka kasvaa pelaajan mielessä toppuuttelevasta moralistista Kytän hulluutta kestäväksi marttyyriksi. Loppumetreillä sympaattista Kimiä teki mieli halata.

Yhtä suuri osa on kuitenkin pelimaailmalla, joka on selkeästi fantasiaa, jossain maagisen realismin ja sosiaalisen realismin risteyskohdassa. Ympärillä on 1970-luvulta haiskahtava Revachol, kaupunkien kaupunki ja maailman entinen napa. Se sortui kommunistiseen vallankumoukseen ja on nyt ulkomaisten yhtiöiden narussa. Pelimaailma on kuitenkin jotain paljon pienempää. Se on Martinaise, tiukasti rajattu siivu Revacholin rannikkoalueella. Vallankumousten runnoma lähiö on pariisilaisen taidekorttelin ja neuvostoliittolaisen kurjistelun rakkauslapsi. Pelialuetta ovat rauniot, kirjakaupat, kahvilat ja ankeat lähikaupat. Tilannetta määrittää ahtaajien ammattiliiton ja monikansallisen kuljetusyhtiön kiista. Ratkottava murha näyttää liittyvän lakkoon, mutta onko takana jotain monimutkaisempaa?

Disco Elysium -arvostelu

Samalla tavalla kuin Controlissa tuntuu Remedyn suomalaisuus, Disco Elysiumissa voi haistaa kaikkialla Viron historian. Suomalaisväriäkin nähdään. Päähän voi vetää pipo-nimisen hatun ja ilkeä teinityttö kutsuu kyttää ”kyrpäleeksi”. Se pomppaa muuten tehokkaasti silmille englanninkielisen tekstin seasta.

Disco Elysium tuntuu tyyliltään enemmän kirjalta kuin peliltä. Revachol tulee samasta fiktiokaupunkien jatkumosta kuin Miévillen Besźel, ja Kytän heittäytyminen päihteiden kurimukseen on silkkaa Bukowskia. Teemoina ovat köyhyys, epätoivo, rakkaus ja muistojen voima, ja vimmaisesti kirjoitettu peli pomppii tunnelmasta ja genrestä toiseen ilman epäröintiä. Yhtenä hetkenä ollaan kuvotuksen ja kurjuuden ytimessä, ja seuraavassa hypätään absurdiin huumoriin tai jopa scifiin tai fantasiaan. Kytän päässä pyörii niin villisti, että on vaikea sanoa, mikä on totta ja mikä ei. Onko Revacholin kaupunki yliluonnollinen olento, joka kuiskii viisauksia tuulessa, vai tuliko vain ryystettyä liikaa punaviiniä? Vaikka pelialue on rajattu, maailma tuntuu valtavalta taustakuvailun ansiosta.

Iso virhe on lähteä Martinaiseen ja kuvitella näkevänsä turvallinen ja helposti avautuva etsivätarina Agatha Christien tapaan. Noin viikon mittainen tarina etenee omalla aikataulullaan ja painollaan. Asioita voi ohittaa näkemättä, ihmiset saattavat kuolla, ja lopullisia viisauksia pantataan muuta peliä vähemmän haarautuvaan loppuun saakka. Siellä tarjoillaan oikeita vastauksia, jotka voivat aiheuttaa pettymyksen. Pelissä on silti mahdollisuus tehdä hienoa etsiväntyötä, jossa valheiden verkkoa leikataan satojen kysymysten skalpellilla.

Disco Elysium -arvostelu

Sen sijaan Disco Elysium on oikeasti Kytän tarina. Ratkottava murha ja lukuisat huuruiset sivutehtävät ovat keino määritellä, kuka olet tai olit ja mihin tästä pitäisi lähteä. Etsivän menneisyys avautuu hitaasti jaeltavien murusten kautta. Kohtaamiset ja kohtaukset ovat armottoman kovan käsikirjoituksen ansiosta kuitenkin herkkua, josta voi nauttia ilman suurempaakin kehystä. Sivuhahmojen galleriassa loistavat tyypit, kuten Timo Soinilta näyttävä ammattiyhdistyskonna Evrart, rasismin taidemuodoksi nostanut Measurehead tai kohtalokas diskokuningatar Klaasje. Pelissä on myös historian hauskin ja visvaisin ruumiinavaus sekä loppumattomalta tuntuva sivujuonne kryptoeläintieteen hienouksiin. Sivutehtävä kännissä hengiltä itsensä kompuroineen miehen henkilöllisyyden selvittämisestä vaikutti ensin tavanomaiselta, mutta lopulta se oli yksi koskettavimpia koskaan näkemiäni pelitehtäviä. 

Ei Kytän puheripulinen matka aivojensa kurimukseen varmasti avaudu kaikille, eikä se ole mikään täydellinen peli. Tekee niin kovasti mieli kikkailla tallennuksella ja latauksella kovissa tilanteissa, vaikka epäonnistuminenkin johtaa usein kiinnostaviin paljastuksiin. Pulmat voivat jäädä jumittelemaan, ja kyse on lopulta interaktiivisesta fiktiosta, jota on toki koristeltu upean tunnelmallisella öljymaalausgrafiikalla ja vaihtoehtoisen maailman viihdemusiikilla. Ei ole kuitenkaan epäilystäkään siitä, etteikö tämä olisi vuoden pelini. Tämä on kulttitapaus kuin esikuvansa Torment aikoinaan, ja se kokee varmasti saman tragedian. Se määrittää lajinsa uudet standardit, mutta mitään vaikutusta tuskin nähdään AAA-peleissä. Se on yksinkertaisesti liikaa, eivätkä kaikki pelisankarit voi olla Kyttiä.

Arvostelu on julkaistu alunperin joulukuun 2019 Pelaaja-lehdessä numero 206.

10/10

Kehittäjä: 
ZA/UM
Julkaisija: 
ZA/UM
Peligenre: 
Roolipeli
Julkaisualustat: 
Microsoft Windows
Pegi-ikärajat: 
K-18

Nostoja