Dungeons & Dragons: Dark Alliance -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden syyskuun numerossa 225. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Tempus soikoon, mikä sotku!
Pelien henkiset jatko-osat ovat tarkka taiteenlaji, varsinkin kun kyseessä on rakastetusta taustamateriaalista veistetty teos. Baldur’s Gate: Dark Alliance ja Dark Alliance II keräsivät vankan fanikunnan alkuperäisellä Xboxilla ja PlayStation 2:lla. Dungeons & Dragons: Dark Alliance siirtää roolipelitoiminnan isometrisestä kuvakulmasta kolmanteen persoonaan ja onnistuu pitkälti romuttamaan esiosiensa parhaat puolet epätasaisella toteutuksella.
Forgotten Realms -universumiin perehtyneet tuntevat melko varmasti Drizzt Do’Urdenin ja Jäätuulen laakson kumppanukset. Tämän sankaririvin edesottamuksia esittelevä Dark Alliance käyttää taustanaan jo vuonna 1988 julkaistua Kristallisauva-kirjaa, jossa elävä kristalli Crenshinibon mullistaa Jäätuulen laakson voimasuhteita pahan velhon Akar Kesselin käytössä. Örkkiarmeijat, jättiläiset ja muut pahuuden voimat lyödään takaisin hyvän väen yhteisvoimin, mutta kristalli jää kutsumaan vielä kamalampia otuksia käyttäjikseen.
Kristallisauvan suunnitelmia romuttamaan nousevasta neljä sankarihahmosta pitäisi löytyä jokaiselle sopiva ohjastettava. Puhtaat soturityypit Wulfgar ja Drizzt ovat omiaan niille, jotka pyrkivät hakkaamaan örkkilaumat ja hiidet kumoon mahdollisimman nopeasti. Molemmilla on iskujen voimaa tehostavia erikoisliikkeitä, joissa barbaarien jumalaa messuava Wulfgar hakee lisävoimaa taisteluhuudosta ja drow-haltija Drizzt luottaa pantteriystävänsä Guenhwyvarin apuun. Tankin virkaa toimittava Bruenor-kääpiö vetää vihollisten huomion itseensä, ja vikkelä Catti-brie kylvää kuolemaa etäältä jousellaan mutta pystyy siinä sivussa myös parantamaan muita.
Dungeons & Dragons: Dark Alliancea on ehdottomasti pelattava yhteistyössä muiden pelaajien kanssa. Yksin pelattuna tehtävät ovat hitaasti läpäistävää ja tasapainotukseltaan vinksallaan olevaa kidutusta, jossa geneeriset vihollismassat kestävät liikaa osumia, pomovastusten metrejä ohi viuhuvat lyönnit osuvat sankareihin ja kuolemasta joutuu usein takaisin tehtäväalueen alkuun. Pelisuunnittelu on niin epäystävällistä yksin pelaavalle, että sitä yrittäessä tuntui kuin pelaajaa rangaistaisiin jostain.
Pelaaminen on nautinnollisimmillaan hyvin kommunikoivien tuttujen kanssa, joskin mahdollisuus yhteispeliin tuntemattomienkin kanssa löytyy. Suurin ongelma yhteispelin toimivuudessa ovat epätasaisesti käyttäytyvä kamera ja vihollisten teleporttailu, jotka tekevät lyöntien osumisesta tai kallisarvoisten erikoisiskujen onnistumisesta arpapeliä. Lisäksi tietyt pomovastukset osaavat hämmentäviä tappoliikkeitä, jotka teilaavat vaikkapa rivivihollisiin keskittyneen tankin kerrasta ja syöksevät hyvin suunnitellun taistelun kaaokseen.
Pelinautintoa kuristavien bugien määrä on muutenkin mykistävä: hahmojen singahtelua pitkin alueita, hurjaa ruudunpäivityksen notkahtelua ja kameraongelmia. Joskus etenemiseen vaadittava tavoite ei aktivoidu tai tapettavaksi tarkoitettu vihollinen ei ilmaannu taisteluun ollenkaan.
Dungeons & Dragons: Dark Alliance ei ole kuitenkaan täysin turha tekele. Ääninäyttely, musiikki ja hahmojen ulkonäkö animaatioita myöten ansaitsevat kiitosta. Tarinankerronta vetoaa aluksi, joskin loppua kohti paljastuu, että tarinaksi kutsuttu tekosyy samaa kaavaa toistaville tappotehtäville on täysin ohitettavaa sorttia. Taistelua riivaavien bugien ohella suurimpia ongelmia ovat aikaa haaskaavat pomotaistelut ja tehtävien jälkeen minuuttitolkulla tuijoteltavat tulosruudut, joita ei voi ohittaa mitenkään. Pomotaisteluiden pituutta korostaa mielenvikainen kestävyyspalkkiin sidottu taistelujärjestelmä, joka ei anna pelaajien huitoa vahinkoa tornimaisten vastusten nilkkoihin kuin murto-osan siitä ajasta, mikä tuntuisi kohtuulliselta.
4/10
Kommentit
Tämä peli olisi ollut paljon parempi jos siitä oltaisiin tehty samanlainen kuin Divinity Original Sin 2:sta, taktinen roolipeli, eikä mikään Destiny klooni.