Definitiivisesti sutta ja sekundaa
Rockstar Games ilahdutti taannoin Grand Theft Auto -sarjan faneja ilmoittamalla GTA III:n sekä sen jatko-osien Vice Cityn ja San Andreaksen päivittämisestä 2020-luvulle. Modernisointi toteutettaisiin pelisarjan uudempien osien moderneja mekaniikkoja hyödyntäen ja tietenkin huomattavalla graafisella päivityksellä. Lopulta mahtipontisesti nimetyn Grand Theft Auto: The Trilogy – The Definitive Editionin vastaanotto kertoo siitä, että metsään mentiin ja vieläpä vauhdilla. Tarkastellaanpa siis, onko kokoelman saama yltiönegatiivinen kritiikki ylimitoitettua vai ovatko internetin mylvivät massat tällä kertaa vihaisia aivan syystä.
Paperilla asioita on päivitetty runsaasti. On graafisia uudistuksia, korkeampaa resoluutiota ja peräti 60 fps:ään asti kirivä ruudunpäivitysnopeus, jotka petaavat pehmeän laskun moderneihin mukavuuksiin tottuneille pelaajille. Taistelu sujuu parannellun automaattitähtäyksen, vapaan tähtäämisen tai niiden eriasteisten sekoitusten mukaan. Konseptina kaikki tämä kuulostaa hyvältä, mutta toteutus ontuu ajoittain pahasti. Erityisesti tekoälyn härkäpäisyys saa jatkuvasti aikaan tilanteita, joissa tuliaseella kuritettava vihamies ehtii kosketusetäisyydelle asti. Tähtääminen ja liipaisimen tottelu ovat yksinkertaisesti liian hitaita.
Mitään perinpohjaista uudelleenrakentamista ei markkinointipuheissakaan lupailtu, mutta erot alkuperäisteoksiin ovat ilmiselviä. Vuonna 2001 ilmestynyt GTA III oli tietenkin suurimman huollon tarpeessa, ja ero alkuperäiseen PS2-versioon onkin merkittävä. Alkuperäisen utuisen pehmeä tyyli on vaihtunut terävään ja tarkkaan piirtoon, joka toisaalta myös korostaa pelin ikää. Hahmomalleja on katsojasta riippuen joko paranneltu tai häväisty. Päähenkilö Claude ja keskeiset sivuhenkilöt ovat omasta mielestäni hyväksyttävästi päivitettyjä. Toisaalta olen aina pitänyt vanhempien GTA-pelien hahmoja karrikoituina laatikkopäinä, joiden persoonallisuus tuotiin esiin lähinnä ääninäyttelijöiden erinomaisten suoritusten avulla. Radiokanavien tarjoama loistava musiikki on onneksi pääosin ennallaan.
Kaikkien pelien graafista puolta on hiottu valoefektien osalta, joten jokaisessa osassa kulkupelien pellit heijastavat ympäristöä, valokeilat kantavat näyttävästi hämärässä ja osa avoimen maailman tekstuureista, kuten neonmainokset ja keskeiset sijainnit, on hiottu nykyaikaan sopivammiksi. Näistä suurin osa on varsin toimivia ratkaisuja, joskin ongelmiakin syntyy. Päivitetyt sääolot, kuten sadekuurot, näyttävät erityisesti GTA III:ssa karmeilta. Osin geometriankin ohi tihkuva sade on näkökentässä niin peittävää, ettei etenkään yöaikaan näe kunnolla eteensä. Piirtoetäisyyden hulppea parannus taas saa aikaan sen, että osa kaukaisuudessa näkyvästä maailmasta piirtyy harmaina laattoina kameran asennosta riippuen.
Vice City oli jo aikoinaan suuri päivitys edeltäjäänsä verrattuna, mutta ehkäpä se suurin muutos tapahtui värikkäämpään ympäristöön siirtymisessä. 80-luvulle sijoittuva rikoseepos on myös trilogian peleistä se, jota odotin eniten. Miamia karrikoivan Vice Cityn kokaiininpöllyinen hahmokatras ja pähkähullut tapahtumat toimivat edelleen mainiosti.
Tropiikkiin siirtyminen on kuitenkin tuonut mukanaan samat ongelmat, jotka kolmososankin entisöintiä riivaavat. Nopeampi ruudunpäivitys auttaa kaduilla navigoimista, ja PS2-version nokkakolarien sarjat ovat muisto vain. Vice City tuntuisi kärsivän graafisista outouksista vähiten koko kolmikosta, joskin tien nielemiä autoja ja näkymättömiin esteisiin törmäämistä oli havaittavissa muutamia kertoja. Sadekuurot eivät tuhoa verkkokalvoja samalla tavalla kuin GTA III:ssa, mutta vanhahtavan lähdemateriaalin esittäminen korkeammalla resoluutiolla on lopputulokseltaan miltei yhtä karua. Päähenkilö Tommy Vercettin tynnyrimäinen olemus on sekin kummallisimmasta päästä uudistettujen hahmomallien joukossa.
Kaikkia trilogian osia vaivaa yliampuva synkkyys yöaikaan. Hämäryys on niin jyrkkää, että se tuntuu virheellisesti asennetulta alivalotusfiltteriltä. Vice Cityssä neonvärinen kaupunki peilaa tätä pimeyttä mainiosti, joten ongelma ei ole ehkä niin merkittävä kuin pimeämmissä sisarpeleissä. Ratkaisu hämäryyteen ei ole kovinkaan intuitiivinen, sillä valon määrää on korjattava joko tapauskohtaisesti television asetuksista tai pelin omaa kirkkautta säätämällä. Molemmat aiheuttavat akuuttia ylikirkkautta päiväsaikaan, joskin GTA III:ssa ylikirkkaus on Liberty Cityn tummien sävyjen vuoksi aavistuksen vähemmän häiritsevää.
San Andreas on trilogian osasista itselleni tutuin, sillä kulutin sen sankarin CJ:n seurassa satoja tunteja alkuperäisellä Xboxilla. Trilogian kuopus on versioista parhaiten toteutettu ja tuntumaltaan modernein kokonaisuus, joskin uudet virittelyt ovat aiheuttaneet myös vakavia ongelmia. Erityisesti piirtoetäisyyden nosto on tehnyt hallaa San Andreaksen piirikunnan immersiivisyydelle, sillä hiekkalaatikon näköinen ja muotoinen pelialue kelluu tekstuurimöykyn tavoin tyhjyydessä, jos maisemia tarkastelee sopivan korkealta. Aiemmin etäisyyksiä katkoivat utuinen ilma ja syvyysterävyyden käyttö, jotka ovat ilmeisesti resoluution noston myötä kateissa.
Erikoisia ratkaisuja riittää muutenkin. Siinä missä San Andreas sisältää tehtävien aikaisia tallennuspisteitä, sekä GTA III että Vice City pakottavat epäonnistuneen yrityksen jälkeen aloittamaan uudelleen aina introvideosta asti. Lisää moderneja mukavuuksia olisi voinut ottaa mukaan, sillä esimerkiksi tietyt tehtävät voi aloittaa vain tiettyinä kellonaikoina pelin sisäisen päivärytmin mukaan. Jokaisessa pelissä voi lisäillä omia etappeja karttaruudun avulla, mutta varsinaisia tehtävien sisäisiä etappeja ei käy kiertäminen. Latausajat ovat näin kevyille peleille erittäin lyhyitä, mikä parantaa pelinautintoa verrattuna alkuperäisiin, jos henki lähtee tahattomasti kadulla tallustellessa tai muuten vain harmittavassa paikassa.
Lukuisista teknisistä lapsuksista huolimatta jokainen trilogian osasista toimi omassa testailussani kelvollisesti, eikä kaatuilua, jäätymisiä tai muita peliä rikkovia outouksia ilmennyt. Xbox Series X:n Quick Resume ei toiminut täysin saumattomasti, sillä tietyt ilmoitukset, puhelinsoitot ja muut pääjuonten ulkopuolella tapahtuvat kohtaamiset eivät toteutuneet oikein. Ne kuitenkin käynnistyivät aina automaattitallennuksen lataamisen jälkeen. Rutinoitunut pelin sulkeminen ja uudelleenkäynnistäminen ratkaisi nämä outoudet, vaikkei sekään ole ihanteellinen ratkaisu.
Koko Definitive Edition -paketti on tunnelmaltaan keskeneräinen. Aivan kuin nyt julkaistu kokonaisuus olisi vasta keskeneräinen versio jostain muusta. Hämmentävää on myös se, miten paljon ilmiselviä virheitä on päästetty lopulliseen julkaisuun. Aivan kuin trilogian "definitiivisen version" lopullinen kunto olisi ollut Rockstarille itselleenkin yhdentekevää.
Todellisia parannuksia ei ole tehty kovinkaan monta, ja näennäiset graafiset päivitykset ovat osaltaan rikkoneet pelien ilmettä hyvin selkeillä tavoilla. Ilmeisen hätäisesti tai huonoilla resursseilla kyhätty kokoelma ei tee oikeutta lähdemateriaalilleen, joten itse suosittelisin pelaamaan mieluummin alkuperäisiä pelejä alkuperäisellä raudalla, mikäli nostalgiannälkä on yltynyt kestämättömäksi. Toivon mukaan trilogiaa viritellään vielä riittävän ajan ja rahan kanssa – Rockstar on ainakin pahoitellut tapahtumia ja ryhtynyt päivittämään peliä.
Pelinkehittäjä Grove Street Games ja Rockstar ovat haaskanneet kultaisen mahdollisuutensa ehostaa kolme modernin ajan mestariteosta uudelle sukupolvelle. Tätä pakettia en voi testini perusteella suositella muille kuin alelaarista hankittuna kaikista uteliaimmille pelaajille ja niille, jotka löysivät Grand Theft Autot vasta myöhempien osien myötä.
5/10
