Pathfinder: Wrath of the Righteous / Arvostelut / pelaaja.fi

Pathfinder: Wrath of the Righteous

7.11.2021 // Kirjoittanut: Janne Pyykkönen
0

Pathfinder: Wrath of the Righteous -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden lokakuun numerossa 226. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!

Komentaja Shepard ja viimeinen ristiretki

Uuteen roolipeliin tutustuminen on kuin lähtisi sokkotreffeille tuntemattoman kanssa, ja ensivaikutelman tekee hahmonluonti. Jos valittavana on vain pari eri naamaa ja yksi kolmesta erilaisesta taidosta, pyyhkäisen henkisesti vasemmalle heti kättelyssä. Mitä pitäisi siis ajatella tämän megaroolipelin hahmonluonnista? Siinä on 12 pelattavaa rotua, 175 hahmoluokkaa, 13 erikoisluokkaa sekä noin tuhat eri loitsua ja featiksi kutsuttuja erikoiskykyjä, joita kaikkia voi vapaasti sekoittaa keskenään. Haluatko olla koiralla ratsastava puolituisritari, kirottu noita, laulava puolilohikäärme tai muotoa muuttava alkemisti? Jos ensireaktio ei ole paeta kirkuen, seuraavaksi voikin upottaa oman hahmon arpomiseen rapiat kolme tuntia. Se on kuin rakkautta ensi silmäyksellä.

Wrath of the Righteous on löyhää jatkoa Kingmakerille, joka oli viime vuosien roolipelien mustin hevonen. Se tuli tuntemattomalta Owlcat-studiolta ja oli julkaisussaan buginen söhellys, joka kasvoi päivitysten myötä lempiroolipelieni top viiteen. Wrath of the Righteous sijoittuu samaan Golarionin maailmaan, pohjaa samaan Pathfinder-pöytäroolipeliin ja lupaa olla kaikin puolin suurempi, hienompi ja kauniimpi. Ja se jopa onnistuu, ainakin suurimmaksi osaksi. Hintana on helppokäyttöisyys, sillä jos Dragon Age on suurien roolipelien helpoimmin avautuva tapaus, Wrath on mittarin vastakkaisessa päässä paremmista opetusosioista huolimatta.

Pathfinder: Wrath of the Righteous -arvostelu

Aluksi on tietysti tarinatuokion aika. Sarkoriksen pohjoinen valtakunta oli barbaariheimojen mahdin ja kunnian sydän vuosituhansien ajan, mutta siellä inhottiin ja kidutettiin velhoja, joista eräs päätti antaa potut pottuina. Hän avasi Maailmanhaavaksi kutsutun aukon Syvyyteen, josta plörähti välittömästi pihalle loputon demonien armeija. Vaikka taivaan sotajoukot eivät voineet lähteä avoimeen taistoon, jotta koko maailma ei paistuisi, Iomedae-jumalattaren seuraajat käynnistivät Mendeviläiset ristiretket, jotka ovat jo sata vuotta käyneet Sarkoriksen raunioissa epätoivoista puolustustaistelua helvetin armeijoita vastaan. Kun peli alkaa, poliittinen kähmintä ja moraalin rappeutuminen ovat kurittaneet ristiretkiä niin, että ylidemoni Deskari, heinäsirkkojen herra, jyrää Kenabresin linnakekaupungin.

Pelaajan hahmo on aluksi täysin tavalliselta vaikuttava tyyppi, joka yrittää selviytyä kultistien ja maailmanlopun liekkien piinaamassa kaupungissa, kunnes yllättävä sisäinen voima nostaa hänet viidennen ristiretken ylikomentajaksi. Sitten onkin vain pysäytettävä pysäyttämätön ja ajettava demonit takaisin hornaan. Jos tämä tietoryöppy alkoi jo puuduttaa, niin Pathfinder ei ole sinulle. Se on peli, jossa luetaan sivukaupalla Golarionin ja ristiretkien historiasta ja jonka maailman yksityiskohtaisuus on huipputasoa.

Aivan uusi peliulottuvuus tulee ns. myyttisestä voimasta, joka tekee pelaajan sankarista tai konnasta fantasiaversion komentaja Shepardista. Pelaaja valitsee, onko demoneja vastustava voima lähtöisin taivaasta, helvetistä vai jostain vielä pimeämmästä paikasta, ja muuntuu pelin aika yli-inhimilliseksi supersankariksi. Normiseikkailijana aloitteleva hahmo on lopussa yksi kymmenestä myyttisestä olennosta, kuten arkkienkeli, paholainen, epäkuollut Lich tai aika-avaruuden rakennetta suojeleva tuomari. Hitaasti normitasojen päälle kasautuva voima monipuolistaa peliä entisestään ja antaa tekijöiden kasata vastaan vihollisia, jotka lanaisivat roolipelien normitiimit lättänäksi kolmessa sekunnissa. Samalla räkäisenä selviytymistaistona alkava peli etenee hallitsemiseen, politikointiin, sodanjohtamiseen, uskonnon ruotimiseen ja jopa ulottuvuuksien väliseen matkailuun.

Kerrankin sanan eeppinen käyttäminen ei ole liioittelua. Noin 100–150 tuntia kestävässä Wrathissa on niin paljon seikkailtavaa ja sisältöä, että se tuntuu kuin pelaisi yhdellä istumalla koko Mass Effect -trilogian, ja lopussa sankarien rellestystä katselevat kauhuissaan niin jumalat kuin demonitkin.

Pathfinder: Wrath of the Righteous -arvostelu

Pelin peruspalikat ovat kaikki erinomaisia. Grafiikka on parantunut reilusti, ja kamera liikkuu nyt vapaasti isometrisessä näkymässä. Musiikki on loistavaa, ja latausajatkin ovat kutistuneet edellisestä. Wrath loistaa kirkkaimmin kuitenkin taistelussa. Se on Divinity: Original Sin II:n ohella paras taktinen roolipeli, jota olen ikinä pelannut. Mätöt ovat erityisesti kovemmilla vaikeustasoilla ihastuttavan vaikeita, ja niissä pärjää ainoastaan täydellisellä valmistelulla. Tässä pelissä ei hakata rottia, vaan jo ensimmäiset viholliset ovat demoniarmeijan rivisolttuja. Jos sankarit eivät käytä joka kerran oikeita kykyjä, loitsuja tai aseita, viholliset eivät välttämättä ota naarmuakaan, vaikka kuinka viuhtoisi.

Erinomainen hahmonluonti on pohja sille, että pelaaja voi kuitenkin optimoida tiiminsä kellokoneistoksi, jossa jokaisella kyvyllä on paikkansa. Taistelua voi hallita tosiajassa tai sen voi vaihtaa lennosta vuoropohjaiseksi ja takaisin, ja usein eri moodien sekoittaminen kannattaa.

BioWaren vakiinnuttamassa ropekaavassa oleellisinta kokemukselle ovat ryhmän tekoälyhahmot, jotka ovat pelaajan ystäviä, kumppaneita, rakastajia ja jopa vihollisia. Köörissä on yli 20 tyyppiä, joista parhaat ovat Garrus-tasoisia huippukamuja. Otetaan vaikkapa maahinen ja helvetinritari Regill Derenge. Jopa Judge Dreddiä yrmeämpi sotilaskomentaja herättää metrin mittaisenakin kauhua sekä ystävissä että vihollisissa. Hänen vastakohtiaan ovat maagisen animetytön kirkasotsaisuudella pasifismia saarnaava marttyyri Ember ja kyynisen elostelun taidemuodoksi nostanut kreivi Daeran.

NPC-tiimi on kerta kaikkiaan mestarillinen, eikä käsikirjoitus ole heikko muutenkaan valtavasta pituudestaan huolimatta. Koska juoni käsittelee suuria kysymyksiä, taivasta ja helvettiä, hyvä on parempaa ja paha on pahempaa kuin normiropessa. Joskus tuntuu, että tarina revittelee helvetin kärsimyksillä liikaakin, sillä vastaan tulee todella äärimmäistä pahuutta.

Pathfinder: Wrath of the Righteous -arvostelu

Pelin valtavalla skaalalla ja kunnianhimolla on kuitenkin hintansa. Ensimmäinen niistä on se, että kun sisältöä on kolmeen peliin, kaikki ei ole priimatasoa. Roolipelaamisen ohessa johdetaan viidettä ristiretkeä pelimuodossa, joka on käytännössä Heroes of Might and Magic eli peli pelin sisällä. Strategiapeli on tätä kirjoitettaessa melko yksipuolinen sekä hämmästyttävän vaikea ja aikaa vievä kokemus, joka tuntuu vain hyydyttävän Wrathin etenemistä. Siinä pärjää vain yhdellä taktiikalla eli antamalla yhden kenraalin kerätä kaikki kokemuspisteet johtamalla parhaista yksiköistä tehtyä superarmeijaa.

Pelin voi napsauttaa toki Auto Crusade -tilaan, jossa koko HoMM-moodi katoaa pysyvästi vieden mukanaan joitakin siihen liittyviä sivutehtäviä. Se on sääli, sillä teoriassa strategiatila antaa pelaajan todella tuntea olevansa armeijoiden johdossa.

Toinen synkkä puoli on teknisessä toteutuksessa. Wrath ei ole yhtä buginen kuin edeltäjänsä Kingmaker, sillä sitä päivitettiin ja korjattiin ahkerasti jo betavaiheessa, jossa aloitin sen pelaamisen. Ongelmia on kuitenkin edelleen. Owlcat korjasi edellisen pelinsä erinomaisesti ajan myötä, joten Wrathin hankintaa kannattaa ehkä lykätä kuukauden tai kahden päähän, vaikka kuinka polttelisi. Jotkut nykyisistä bugeista ovat nimittäin peliä rikkovaa tasoa, vaikka ne voikin välttää varovaisuudella ja ahkeralla tallentamisella.

Lisäksi juoni ja tehtävät hajoavat aivan viimeisissä luvuissa omaan monimutkaisuuteensa, ja pelin alku- ja keskiosat ovat selvästi hiotumpia. Pelimekaniikat vaativat lisäksi joko Pathfinder-systeemin tuntemista tai valtavasti paneutumista, ja keveämpää kokemusta toivovat menettävät taatusti hermonsa jo alkupäässä.

Sisällön epätasaisuus ja kömmähtelyt eivät kuitenkaan peitä sitä tosiasiaa, että Wrath of The Righteous on erinomainen roolipeli. Se loistaa kaikissa niissä asioissa, joiden takia genreä rakastetaan. Erityisesti pelaajan valinnoilla on väliä, enkä puhu nyt vain ”valitse yksi kolmesta repliikistä” -tyylisistä valinnoista. Pelaajan kaikki teot sekä tarinallisella että mekaanisella tasolla hahmonluonnista alkaen muokkaavat Wrathista hyvin persoonallisen kokemuksen. Pienetkin valinnat hahmojen kehityksessä muokkaavat jokaista taistelua, ja joillakin päätöksillä on valtavasti merkitystä juonen ja hahmojen kohtalon kannalta.

Jotain pelin imusta kertoo se, että kolminumeroisen tuntimäärän jälkeen jo nyt mielessä välkkyvät toinen ja kolmas läpipeluu. Veikkaan, että muutaman vuoden päästä Wrath on todettu moderniksi klassikoksi alan huippujen rinnalle ainakin kovimman ytimen ropettajien keskuudessa. Odottaisin ostosta silti sen kuukauden tai kaksi, sillä tällaista kokemusta ei kannata pilata hätäilemällä.

9/10

Kehittäjä: 
Owlcat Games
Julkaisija: 
Owlcat GamesMETA Publishing
Peligenre: 
Roolipeli
Julkaisualustat: 
Apple OSX, Microsoft Windows