The Falconeer -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden joulukuun 2020 numerossa 217. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Vähemmän lennokasta menoa
Taivaalla lentää lintu, jonka kyydissä on aseistettu mies. Miestä ei ehkä huomaa, sillä massiivinen haukka vie kaiken huomion vaikuttavalla siipivälillään ja tuuheilla sulillaan. Mies on ammatiltaan falconeer eli The Great Ursee -maailmassa vaelteleva freelance-toimija. Hän tekee töitä sille, kuka maksaa eniten – tai sille, jonka pelaaja valitsee.
Siinä pelaajan tekemät valinnat sitten olivatkin. Kevyillä roolipelielementeillä maustettuna ilmataistelupelinä markkinoitu The Falconeer lainaa ropeilta lähinnä mutkikkaat tarinaelementtinsä ja hermoja raastavan päivityssysteemin.
Ei yksinkertaisessa tarvikepäivitysjärjestelmässä mitään varsinaista vikaa ole. Se vain vaatii sielutonta grindaamista, joka käy hermoille varsinkin, kun peli tarjoaa vain muutamaa erilaista sivutehtävää. Rasittavinta on se, että sivutehtävät ovat vain miniversioita tarinatehtävistä, jotka noudattavat pitkälti täysin samaa kaavaa pidemmäksi venytetymmässä muodossa.
Toki tarinatehtävissä on mukana myös sitä hyvää eli tarinaa. Yksinkertaistettuna pelin maailmassa on muutama eri arvotasolla oleva kaupunkiyhteisö, jotka sabotoivat toisiaan niin joukkotuhoasein kuin merihirviöidenkin voimin. Voisi jopa sanoa, että The Falconeerin tarina on
hieman Game of Thrones -henkinen valtaistuindraama merellisessä ja synkässä ympäristössä, jossa pelaaja liitelee ympäriinsä. Tarina kerrotaan pitkälti yksinkertaisissa välinäytöksissä, mutta kaikki varsinainen pelaaminen tapahtuu kuitenkin jättimäisen haukan siivillä.
Haukan selässä olevalla hepulla ei ole varsinaisesti mitään merkitystä, sillä pelin jokaisen viiden tarinakappaleen alkumetreillä valitaan uusi ihmisprotagonisti, joka pitää suunsa tiukasti kiinni kuunnellen isojen kihojen vaahtoamista kaikenlaisista sotastrategioista.
Kuten jo mainitsinkin, on itse pelillinen anti haukalla liitelyä. Tunnelmallisella merellä lentely voi olla jopa rauhoittavaa, sillä vihollisiin ei todennäköisesti törmää avointa maailmaa tutkiskellessa. Silloin kun niitä kuitenkin tulee vastaan esimerkiksi tehtävän aikana, saattaa syke ja verenpaine nousta äkillisesti, varsinkin jos on jättänyt sivutehtävien takomisen vähemmälle eikä ole varustettu pelin kovimmilla kanuunoilla. Huonolla aseella taisteleminen onkin kuin ampuisi kuminauhalla – se ärsyttää kohdetta enemmän kuin sattuu. Jos kuolee, on hyvä tietää, että se nollaa tehtävän edistymisen ja palauttaa pelaajan kotisaarelleen.
Kotisaarelle palaaminen ei ole läheskään aina ongelmatonta. Muutamaan otteeseen peli nimittäin uudellensynnyttää paikalle pelkän kameran, jota pyöritellessä manailee väistämättä sitä uudelleenkäynnistysten määrää, jonka bugi aiheuttaa. Onneksi automaattitallennuspisteitä on aseteltu tiuhaan, eikä edistymistä menetä.
Ärsyttävää kuolemabugia lukuun ottamatta peli toimii Xbox One X -konsolilla hyvin ja säilyttää tasaisen 60 fps:n ruudunpäivitysnopeuden tilanteesta riippumatta. Tuoreella Xbox Series X:llä ja pc:llä tarjolla on myös mahdollisuus jopa teoreettiseen tuplavauhtiin eli 120 kuvaan, jos televisio tai näyttö sen sallii. Tallennukset siirtyvät Xboxilta toiselle niin ikään saumattomasti.
Xbox Series -konsolien julkaisupelinä toimivalla The Falconeerilla on kevyttä identiteettikriisiä. Se ei oikein tiedä, ollako rauhallinen tutkiskelupeli vai armoton ilmataistelumättö. Joka tapauksessa se on kuitenkin perusviihdyttävä vaikkakin puuduttava pyrähdys uuteen konsolisukupolveen.
5/10
