24: The Game

Vääjäämättömästi tikittävä kellotaulu on jäänyt miljoonien mieleen

14.9.2011 21:26

24 on 2000-luvun ikonisimpia tv-sarjoja. Vääjäämättömästi tikittävä kellotaulu on jäänyt miljoonien mieleen. Sarjan yhtenevyydet videopelien perusmateriaaliin ja trendeihin tarjoavat oivan pohjan vaihtelevalle monitoimipelille. Luvassa on ammuntaa, kaahausta, huipputekniikalla kikkailua, hiippailua ja yllättäviä juonenkäänteitä.

Vuosien kokemus näissä käsissä

Pääosassa 24: The Gamessa ovat ampumaosuudet. Räiskintätehtävissä pelihahmo kuvataan kolmannesta persoonasta, pelihahmon ulkopuolelta. Menettelyllä on haettu sekä tv-sarjan estetiikkaa että pelaajan samaistumista ruudulla näkyvään, tuttuun pelihahmoon. Tämä onnistuu osittain, vaikka pelihahmot voisivat näyttää enemmän esikuviltaan. Pelin grafiikka ei ole muutenkaan lähellä esimerkiksi God of Warin loistoa, mutta täyttää tehtävänsä.

Tähtääminen on tehty helpoksi. Ase nousee ampumavalmiiksi L1-napista. Jos etusektorissa on vihollinen, lukittuu tähtäin samalla tämän rintakehään. Lyijyä lentää R1-napista nykäisemällä. Lukituksen saa hypähtämään vihollisesta toiseen tönäisemällä oikeanpuoleista sauvaa nopeasti vihollisen suuntaan. Tasaisesti kääntelemällä pääsee tähtäämään vapaasti. Tähtäyksen helppous varmistaa, ettei hutilaukauksia juuri tule. On helppo teilata kolme tai neljä vihollista yhdellä lippaan tyhjentävällä sarjalla. Tällöin pelaaja tuntee ohikiitävän hetken olevansa Jack Bauer.

CTU! Ase maahan!

Tähtäystä voi hienosäätää hiplaamalla oikeaa ohjainsauvaa kevyesti. Näin ei tarvitse tyytyä pommittamaan vihollisen luotiliiviä, vaan laukaukset voi suunnata päähän tai raajoihin. Käsin tähtääminen on pakollista vain panttivangin takana lymyävän pahiksen ilmastoinnissa ja päälaukauksista myönnettävien lisäpisteiden tavoittelussa. Nurkkien ja näköesteiden taakse suojautuminen on yhtä lailla tyylikysymys, sillä pelaaja kestää vihollisiin verrattuna kymmenkertaisesti osumia. Ainoastaan viimeisissä tehtävissä vihollismäärät kasvavat niin sankoiksi, ettei Rambo-taktiikka kanna. Vihollisten tekoälyn huippuhetkiä ovat suojan takaa ampuminen ja alkeellinen rynnäköinti.

Vihollisen voi saada antautumaan karjumalla käskevään sävyyn ja posauttamalla haavoittavia ”varoituslaukauksia”. Pyssystä luopuneen vihollisen pidättämisestä saa lisäpisteitä ja kaivattuja 24-viboja.

Jackin lisäksi asetta heiluttamassa nähdään tuttuja CTU:n agentteja, kuten Tony Almeida ja jopa Jackin tytär Kim Bauer. Kimin seikkailut on tarkoitettu hiiviskelytehtäviksi, mutta niissäkin voi halutessaan tarttua aseeseen.

Kaikkien taitoja tarvitaan

Toiseksi yleisin tehtävätyyppi on autolla ajaminen. Ajotehtävissä ajetaan joko aikarajaa vastaan, rosmon perässä tai rosmoja karkuun. Kaahatessa pelin heikko tekniikka haittaa enemmän kuin ampumatehtävissä. Ruudunpäivitys takkuilee häiritsevästi. Ajotuntuma on kankea, mutta sopii peliin.

24 ei olisi 24 ilman hakkerointia. Teknoleluilla virittelyä on puolentusinaa tyyppiä, joissa testataan niin ajoitusta, muistia kuin tarkkaavaisuuttakin. Hymyilyttävin oivallus on tv:stä tuttu ääneen lueteltujen numerosarjojen näpyttely. Muut älypelit ovat tiedustelusatelliitin lämpökuvan analysointia, koodien murtamista ja pirstoutuneiden tiedostojen kokoamista. Vaikeustasoltaan älypelit ovat maltillisia.

Can’t buy me love

24: The Gamea on mainostettu kovilla tuotantoarvoilla, ja kyllähän pelissä raha näkyy. Tarina on lähellä tv-sarjan tasoa, vaikka leviääkin loppua kohti melko sekavaksi. Sarjan näyttelijät ovat antaneet äänensä peliin, mikä kuulostaa arvattavan hyvältä. Aseiden nimet on sen sijaan muutettu, mikä tuntuu oudolta.

Ennen pelin loppua pelaajalle paljastuu, mikä 24: The Gamessa on vikana. Peli ei missään vaiheessa haasta pelaajaa tosissaan. Helpohko vaikeustaso tuntuu Cambridge Studion anteeksipyynnöltä ja pelin vajavuuksien epäsuoralta myöntämiseltä. Näin keskinkertaisella tekniikalla, pelisuunnittelulla ja pelimekaniikoilla ei yksinkertaisesti pystytä tarjoamaan pelaajalle tiukempaa haastetta reilulla tavalla. Niinpä 24: The Gamessa on tyydytty tarjoamaan kiva kokemus vaivattoman läpipeluun merkeissä ja ohikiitävä tunne Jack Bauerina olosta.

Omenapiirakkaa ja sähköshokkeja

Televisiosarja 24 on Fox-yhtiön tuotantoa. Fox tunnetaan oikeistolaisten arvojen äänitorvena ja presidentti George W. Bushin politiikan kannattajana. Ei ole sattumaa, että Jack Bauer ratkoo ongelmat päättäväisellä voimankäytöllä. Näin halutaan viestittää, että terrorismin vastaisessa sodassa voimatoimet ovat oikea menettelytapa. Kidutusta kuvataan sarjassa avoimesti, mutta ei itsekriittisessä valossa. Katsoja samaistutetaan ”hyvän puolella” oleviin kiduttajiin ja kidutus hyväksytetään katsojalla tilanteen äärimmäisyydellä – jos tätä tietoa ei saada nyt heti, miljoonat ihmiset kuolevat. Sarjassa kidutus on tehokas ja luotettava tiedonkeruumenetelmä. Samalla annetaan varoitus Yhdysvaltain vihollisille. Fox tietää, että 24 leviää muun amerikkalaisen viihteen tavoin kaikkialle.

Tuotantokausi tuotantokausien välissä

24: The Game sijoittuu ajallisesti toisen ja kolmannen tuotantokauden väliin. Presidentti Palmer on toipumassa häntä vastaan tehdystä murhayrityksestä ja maata johtaa varapresidentti. CTU saa vihiä varapresidenttiin kohdistuvasta terrori-iskusta. Sarjan perinteen mukaisesti asiat eivät kuitenkaan ole niin yksinkertaisia kuin miltä aluksi näyttää. Harhautuksia ja harhautuksen harhautuksia on loputtomasti.

Pelissä myös selvitetään, kuinka Kim päätyi töihin CTU:hun ja Chase Edmunds Jackin aisapariksi. Sen sijaan kolmoskauden alkutilannetta, jossa Jackilla on heroiiniriippuvuus huumelordi Salazarin pidätyksen jäljiltä, ei valoteta.

6/10
Lisää luettavaa