Syvyyksien kaunis tylsyys
PlayStation 3:lle nelisen vuotta sitten saapunut Journey on eräs viime konsolisukupolven suosikkipelejäni. Salaperäisten kaapuhahmojen matkasta mystiselle vuorelle kertonut seikkailu oli helposti yhdellä istumalla läpäistävissä ollut kokemus, joka kuitenkin sopivan pelkistetyllä pelattavuudellaan, lumoavalla audiovisuaalisella toteutuksellaan ja dynaamisella moninpelillään onnistui muovautumaan hyvin intiimiksi ja tunnelmalliseksi kokemukseksi.
PlayStation 4:lle ja pc:lle nyt kesällä rantautunut Abzû on käytännössä Journeyn henkinen seuraaja. Pelissä ohjaksiin saadaan mystinen sukeltaja, joka selittämättömistä syistä päätyy hillitylle mutta komealle matkalle läpi lumoavien merenalaisten ihmeiden. Peliä ovat olleet tekemässä vieläpä taitelija Matt Nava sekä säveltäjä Austin Wintory, jotka molemmat auttoivat tuomaan myös Journeyn aikoinaan henkiin.
Abzû ei ole toki suora kopio Journeysta. Merkittävin ero pelien välillä on niissä tapahtuva pelimaailman tutkiminen. Journeyssa pääosan ajasta pelaajat viettivät joko juoksennellen tai hyppelehtien, kun taas Abzûssa uiminen on pääasiallinen liikkumisen muoto. Tämä näkyy erityisesti pelin eri ympäristöjen rakenteissa, joissa kulkemaan päästään nyt vapaammin sekä vaaka- että pystysuuntaan.
Liikkumisen vapaus on lopulta Abzûlle enemmän haitta kuin hyöty. Koska pelaajan etenemistä ei hallita enää esimerkiksi painovoiman kaltaisilla ratkaisuilla, muuttuu pelimaailmassa lilluminen nopeasti hyvinkin päämäärättömäksi ja tylsäksi puuhaksi. Aina silloin tällöin kenttiin on yritetty piilottaa kyllä keräiltäviä esineitä sekä etenemiseen vaadittavia vipuja, mutta näiden luokse pääseminen on aina enemmän kiinni pelaajan vaivautumisesta kuin mielenkiinnon kautta syntyneestä yrittämisestä.
Abzûn kenttien rakenne on muutenkin välillä kömpelön puoleinen. Turhan usein pelialueita rajataan turhauttavilla näkymättömillä seinillä, mikä vähentää entisestään halua tutkia pelimaailmaa. Pelin tympeä pelattavuus ei sekään kehity missään vaiheessa juuri mihinkään suuntaan. Aina silloin tällöin pelaajat päästetään lähinnä kiitämään virtoja pitkin tai uiskentelemaan suurempien kalojen kanssa, mutta mitään oikeasti mielenkiintoista Abzûn vähäisillä mekaniikoilla ei onnistuta tekemään.
Edes Journeyn kaltaista mielenkiintoista moninpelikoukkua pelistä ei löydy. Abzû koetaan alusta loppuun yksikseen, mikä kieltämättä poistaa seikkailusta kaikki sosiaalisuuteen liittyvät paineet ja velvollisuudentunnon. Juuri sosiaalinen side muihin pelaajiin oli kuitenkin yksi Journeyn kiehtovimpia elementtejä. Abzûn kohdalla moisen puuttuminen tuntuukin jättävän nyt huomattavan aukon jo valmiiksi tylsään peliin.
Pelinä Abzû on lumoava kokemus audiovisuaaliselta anniltaan, mutta sen interaktiiviset osat jäävät merkityksettömiksi. Pelin pelaaminen tuntuu lähinnä kellumiselta nätistä akvaariosta toiseen, mihin on helppo pettyä näin Journeyn jälkeisessä maailmassa. Parhaiten Abzû toimiikin nyt lähinnä vain kohtalaisena rentoutustyökaluna, kunhan sen puutteita oppii ensin sietämään.
5/10
Rauhanomaisille peleille on aina tilausta, mutta Abzû ei pidä kovinkaan tehokkaasti otteessaan.
Panu Saarenoja