Afro Samurain valtavan hurmeinen tarina alkoi aikoinaan sarjakuvasta, josta tunnettu japanilainen Gonzo-animaatiostudio sovitti viisiosaisen animesarjan. Tämän jälkeen tuo tuuheahiuksinen ja erehtymättömästi Samuel L. Jacksonin äänellä komeasti artikuloiva miekkasankari on ensin loikannut tunnetun ääninäyttelijäjoukkionsa ansiosta myös meidän länsimaalaisten tietoisuuteen sekä saanut uuden ja täyspitkän piirretyn elokuvansa. Viimeisin sivallus tuoteperheen säilästä tulee nyt konsolipelin muodossa. Namco Bandai avaa nimittäin kerralla verisuonet kaakkoon ja tarjoilee irtojäsenillä ryyditetyn toimintapelin, jossa veren määrällä ilmeisesti pyritään peittämään pelaamisen yksitoikkoisuus ja monet ongelmat.
Alkuperäinen juoni on kaikessa epäpyhässä yksinkertaisuudessaan kuin tehty väkivallan meiningeissä ja suorassa toiminnassa rypevää peliä varten. Numero Yksi on aikansa mahtavin miekanheiluttaja ja kaikin puolin täysin sydämetön pirulainen, joka kauan sitten nöyryytti ja tappoi sankarimme Afro Samurain isän. Kenellekään tuskin siis tarvitsee enää erikseen kertoa, että kyse on täysin vanhan koulukunnan kostotarinasta, jossa isänmurhaajalle lähdetään antamaan oikein pojan kädestä.
Kummallisen maailman ainoa varsinainen sääntö kuitenkin määrää, että ”Ykkösen” voi haastaa ainoastaan Numero Kaksi, arvohierarkian toiseksi ylin taistelija. Tätä asemaa merkitsee päänauha, joka on vapaata riistaa kaikille vallanahneille halukkaille – eli kuka tahansa voi yrittää haastaa Numero Kahden ja anastaa bandannan itselleen. Afro Samurain on toisin sanoen ensin selvitettävä, kuka on ”Kakkonen”, tapettava tämä ja etsiessään ”Ykköstä” puolustettava itseään kaikilta, jotka havittelevat otsanauhaa.
Pääpiirteissään Afro Samurain sarjakuva- ja animaatiosovituksissa kuljetaan paikasta toiseen, lätkitään tuhottomasti suurilla miekoilla sekä kiroillaan tai heitetään puolituhmaa läppää tylsien hetkien karkottamiseksi. Tässä mielessä PlayStation 3:lle ja Xbox 360:lle julkaistu konsolipeliversio ei eroa näistä mitenkään, vaan pysyy uskollisena alkuperäisen tarinan hengelle sekä hyvässä että pahassa. Namco Bandain Afro Samurai ei kuitenkaan kerro esimerkiksi animen tarinaa selkeässä kronologisessa järjestyksessä, vaan hyppii ajassa ja paikassa sinne tänne. Lopputuloksena on epäselvä sillisalaatti, joka kuitenkin hetkittäin tarjoaa ihan mukiinmenevää ja hyvännäköistä toimintaa.
Säilän ja suun mitalla
Afro Samurain rinnassa sykkii sarjakuvamaisen tyylikkään, kohtuullisen helposti omaksuttavan ja viihdyttävän taistelupelin kiivas sydän. Afron ohjastaminen pysyy alusta loppuun asti simppelinä tavalla, joka tuottaa televisioruudulle visuaalisesti upeaa hurmebalettia ilman sen syvällisempää sisältöä. On yksi nopea hyökkäys sekä hitaampi ja voimakkaampi hyökkäys, potku ja torjunta. On erillinen hidastettu pelitila, jossa miekkaansa voi yrittää ohjata leikkaamaan vastustajan tietyn raajan kokonaan irti. Ilma on sakeana lentävästä pikseliverestä, kirosanoista, irtojäsenistä ja rennosta hip hopista. Ja siinä onkin sitten kaikki.
Henkinen kantaisä Afro Samuraille löytyy uusien Ninja Gaidenien keskuudesta, mutta valitettavasti mistään vastaavanlaisesta palkitsevalla haastavuudella ja hiotulla pelaamisen sujuvuudella koukuttavasta toiminnasta ei kuitenkaan ole kyse. Liikkeitä ketjuttamalla saa esimerkiksi kokemuspisteitä, mutta peli ei anna pelaajan sijoittaa niitä haluamallaan tavalla – eikä niistä itse asiassa muutenkaan pidetä minkäänlaista kirjaa. Mitään erillisiä liikesarjoja ei myöskään ole, vaan ohjaimen punaisen, keltaisen ja sinisen napin hakkaaminen satunnaisessa järjestyksessä riittää. Afro osaa juosta seiniä pitkin ja hyppiä tasolta toiselle, mutta näin on mahdollista tehdä vain pelintekijöiden ennalta määräämissä kohdissa.
Elegantti liikesarjojen selkäytimestä toistaminen on tästä pelistä kaukana, ja taisteleminen jää varsin keskinkertaiseksi kokemukseksi. Afro Samuraissa liikkeitä on vähän, mutta ne eivät silti ole tasapainossa. Muun muassa yksinkertainen potku on täysin ylivoimainen liike kaikkia rivivihollisia vastaan, koska ne jäävät hyppivän afrotukan jalkoihin omasta alkaneesta hyökkäyksestään huolimatta. Varsinaiseen pelaamiseen leipääntyy myös yllättävän nopeasti. Kun pomoviholliset jättää pois laskuista, koko muutaman tunnin kestävä läpipeluu koostuu vain puuduttavista ja itseään toistavista vihollisaalloista, joita heitetään Afron miekan eteen kolmesta kuuteen vastustajaa kerrallaan.
Afro Samurai ei sisällä minkäänlaista moninpeliä, ja sen ainoa varsinainen ensimmäisen läpipelatun kierroksen ansiosta avautuva lisäominaisuus on vain tiukempi vaikeustaso. Mistään uudelleenpelaamisen riemusta on aivan turha puhua, koska muutamien todella turhauttavien ja löysästä ohjauksesta kärsivien tasoloikkakohtien sekä halpamaisesti rakennettujen pomotaistelujen jälkeen miekan varteen ei tee mieli palata. Afrolla on hetkensä, mutta niitä on vain yksinkertaisesti liian vähän. Tämä on sääli, sillä muuten asiat ovat pelissä hyvin kohdallaan. Samuel L. Jackson ja muut ääninäyttelijät hoitavat tonttinsa ihan hyvin, ja Wu-Tang Clanin RZA:n tuottama ääniraita istuu Afro Samurain eriskummalliseen meininkiin todella hienosti. Hurmehomma on vain vesitetty pahemman kerran puolivillaisella toteutuksella.
Tietolaatikko 1: Viisi tärppiä Samuel L. Jacksonilta
1. ”I’ve had it with these motherfuckin’ snakes on this motherfuckin’ plane!”
Snakes on a Plane on yksi hölmöimmistä elokuvista ikinä ja muutaman vuoden takainen suuri epäonnistuminen, mutta tökerö toimintaraina nousi kaikesta huolimatta populaarikulttuurin kulttikamaksi tämän yhden ainoan repliikkinsä ansiosta. Samuel L. Jacksonin hiiltynyt agentti laukoo itsensä elokuvan historiaan, samalla kun hän pamauttaa risteilykorkeudessa olevan lentokoneen ikkunat rikki, jotta käärmeet tipahtaisivat suoraa kyytiä vapaaseen pudotukseen. Jos tämä ei ole klassikko, niin ei sitten mikään!
2. Pulp Fiction
Kyseessä on uuden amerikkalaisen elokuvan kiistaton klassikko. Quentin Tarantinon Pulp Fiction yhdistelee kekseliään rakenteen ja suorastaan nenäkkään nerokkaan dialogin sekä äijäilyn, ja lopputuloksena on kaikin puolin tyylipuhdas rikoseepos. Erityisesti se tunnetaan Samuel L. Jacksonin esittämästä palkkamurhaajasta Jules Winnfieldistä, joka lainaa tappaessaan Raamattua, puhuu työmoraalista, kuolemasta ja McDonald’sin hampurilaisista tavalla, joka on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen kokonaiseen katsojien sukupolveen.
3. Jungle Fever
Samuel L. Jackson on näytellyt useissa Spike Leen varhaisissa elokuvissa, mutta yhden mieleenpainuvimman roolisuorituksensa hän tekee vuonna 1991 ilmestyneessä Jungle Feverissä. Gator Purify on päähenkilö Flipperin veli ja roikkuu pahasti crack-koukussa. Roolistaan Jackson voitti muun muassa Cannesin elokuvajuhlien parhaan sivuosanäyttelijän pystin ja Political Film Societyn ihmisoikeuspalkinnon. Jungle Fever ei päästä katsojaansa helpolla, kuten ei Spike Lee myöskään koskaan. Kun tämä elokuva tulee vastaan, älä missaa sitä!
4. Konstaapeli Frank Tenpenny
Grand Theft Auto: San Andreas sukeltaa suoraan mustan huumorin ja toiminnan keinoin jengisotien, huumeiden ja katuväkivallan ytimeen, ja yksi pelin ikimuistettavista henkilöhahmoista on läpeensä korruptoitunut ja itsekin huumeita käyttävä konstaapeli Frank Tenpenny. Hahmon ääninäyttelijänä toimii itseoikeutetusti Samuel L. Jackson. ”See you around, Officer!”
5. Unbreakable – Särkymätön
Unbreakable on järjestyksessään jo neljäs M. Night Shyamalanin ohjaustyö, vaikka monet tutustuivatkin ohjaajaan vasta hänen läpimurtoelokuvansa The Sixth Sense (joka meillä tunnetaan nimellä Kuudes aisti) ilmestymisen jälkeen. Bruce Willis tähdittää Unbreakablen kieroon kasvavaa tarinaa, jossa Samuel L. Jacksonin esittämä parantumattomasti sairas sarjakuvagallerian pitäjä uskoo Willisin olevan itse asiassa supersankari. Pakkomielteensä ajama mieli päättää myös todistaa tämän – hinnalla millä hyvänsä.