Age of Wonders: Planetfall / Arvostelut / pelaaja.fi

Age of Wonders: Planetfall

10.10.2019 // Kirjoittanut: Janne Pyykkönen
0

Avaruuden kenraali runsaudenpulassa

Vihollinen on tulossa. Metsästä marssii verenhimoisia kyborgeja, jättimäisiä porakoneita ja rakettimechoja. Mutta tiedän, ettei ole mitään hätää. Miksikö? Koska minulla on tyrannosauruksia, joiden päähän on pultattu lasertykit. Ja pingviinejä, geenimanipuloituja ylipingviinejä. Ja väittävät vielä, ettei sota koskaan muutu.

Jos Civilization on valitsemasi kestoaddiktio mutta kaipaat eksoottisempiin maisemiin, sinulla voi olla ongelma. Tiedän sen, koska minulla on sama pulma. Haluaisin kunnon avaruus-Civilizationia hyperklassikko Alpha Centaurin tapaan. Civ-lafka Firaxis sössi kuitenkin mahdollisuutensa sillä saralla julkaistessaan AC:n uusitun version Civilization: Beyond Earthin. Siitä onnistuttiin suodattamaan pois kaikki alkuperäisen särmä ja persoonallisuus. Mutta entäpä tämä uutukainen, Age of Wonders: Planetfall? Tästä ei ainakaan persoonaa puutu.

Age of Wonders: Planetfall -arvostelu

Laiska peliarvostelija selviäisi tästä yhdellä lauseella: Planetfall of kuin Age of Wonders III avaruudessa (lue lisää infolaatikosta). Entä jos en vertaisi sitä tylsästi saman studion aiempiin tuotoksiin, joita kaikki eivät ole pelanneet? Silloin kuvailisin Planetfallia värikkääksi ja moderniksi scifi-Civilizationiksi. Mukana on myös kiva häivähdys XCOM-sarjasta muistuttavaa vuoropohjaista taistelua. Joko alkaa kiinnostaa?

4X-genressä tutkitaan usein tuntematonta maailmaa, mutta aivan uuden tieteisuniversumin aloittavassa Planetfallissa palataan kotiin. Pelaaja luo tarinatilassa pelin kuutta eri osapuolta edustavia komentajia, jotka keräilevät sivilisaation palasia suuren katastrofin jäljiltä. Galaksia hallinnut Tähtiunioni on pirstoutunut eristäytyneiksi planeetoiksi. Avaruusmatkailu ilman kadonnutta superteknologiaa on sen verran hidasta puuhaa, että ensimmäisen tehtävän aloittava opettelukomentaja on ollut kotilennolla vuosisatoja. Yritäpä siinä sitten vakuuttaa Mad Max -sekopäiksi, kyborgikultisteiksi ja sitä paljon oudommiksi porukoiksi degeneroituneille kansalaisille, että mennyt maailma voidaan palauttaa.

Planetfallin ensivaikutelma on kaoottinen. Ensin pitäisi kustomoida ikioma komentaja ominaisuuksineen. Ei riitä, että eri osapuolia on puolen tusinaa, mutta armeijan valinta pitää yhdistää yhteen erilaisista superteknologian haaroista. Pitäisikö joukkoja tehostaa alien-henkisillä bioaseilla, psioniikalla, teleporttailulla vai koko planeetan lanaavilla joukkotuhoaseilla? Sitten tajuaa, kuinka paljon tavaraa kartoilla on. Joka ikisen yksikön voi lisäksi varustaa erilaisilla aseilla ja lisälaitteilla. Strategiset ja taktiset mahdollisuudet tuntuvat loputtomilta, eikä sekava ja tylsä opetusosio auta asiaa. Jopa strategiaveteraanista alkaa tuntua, että ohimoissa tykyttää. Ja miksi ihmeessä kaikki karttatilat ovat sekavaa värien ilotulitusta?

Seuraavaksi ehtii ihailla sitä, kuinka armeijat ovat miellyttävän persoonallisia, vaikka niillä on selkeät vastineensa pelisarjan fantasiajuurilla. Nyt ei ole haltioita vaan lihaksikkaita amatsoneja, jotka ovat valjastaneet geenimanipulaation sotavoimakseen. Ei ole epäkuolleita vaan Assembly-kyborgeja, jotka takavarikoivat vihollistensa ruumiinosat uusiokäyttöön. Ei ole henkisesti valaistunutta hyönteisrotua vaan... no, itse asiassa on juuri sellainen. Mutta niille on kaikki saatu kiinnostavat taustatarinat Tähtiunionin historiassa. Pelin scifi ei ole aina vakavasti otettavaa, mutta tällainen pulp-henkinen hupsuus ei ole aina huono homma. Tähtiunionin lisäksi on nimittäin pelastettava muun muassa perussankarin kadonnut robottikoira.

Age of Wonders: Planetfall -arvostelu

Kun alkukynnys on parin illan päästä ylitetty, Planetfall alkaa paljastaa todellista luonnettaan. Se on hyvinkin mukiinmenevä Civilization-henkinen 4X-peli, jossa juuri valinnanvapaudella on merkitystä. Oman osapuolen armeijoiden kustomointi on erityisesti äärimmäisen tyydyttävää. Avainasemassa ovat normaaleja solttuja kovemmat sankariyksiköt, jotka voi varustaa järjettömän tulivoimaisilla scifiaseilla tilannetta tai pelimakua vastaavaksi. Homman avain on siinä, että taistelut eivät ole abstrakteja yksikköläjien kohtaamisia, vaan joukot lätkäistään rähinöissä suojia ja esteitä täynnä oleviin taistelukarttoihin. Niissä hyvä taktiikka ja ennakkovalmistelu voivat kaataa vihollisen, joka on paperilla kaksi kertaa kovempi.

Haluatko esimerkiksi pelata puolustavalla kilpikonnatyylillä? Pelaa avaruuden kääpiöitä eli dvareja, jotka sonnustautuvat BioShockin sukelluspuvuilta näyttäviin haarniskoihin ja vetävät kypärän laelle venäläisen karvahatun. Rakenna sitten joukkoja, jotka pykäävät liikkeen jälkeen kentälle betonibunkkereita. Valitse erikoisalaksesi psioninen puolustus, jolloin kaiken kestäviä dvareja tykittävät viholliset saavat joka kerta ampuessaan henkisiä ongelmia. Jos tiedät, että vastassa on mekanoideja, värvää vielä hakkerointikykyinen sankari ja ota hallintaan vihollisen paras yksikkö.

Civ-pelaaminen on maailmankartallakin vallan pätevää. Kaupungeissa ei tarvitse stressata rakennusten ylläpidosta, vaan kaikki kannattaa rakentaa ja tutkia. Vain järjestyksellä on väliä. Leviäminen on kiinni siitä, miten kukakin pelaaja ottaa haltuunsa kaupunkien viereisiä läänejä, jotka antavat erikoisrakennuksineen bonuksia ja tehostavat omien joukkojen liikkumista. Jos arvotun planeetan maisema ei miellytä, superteknologialla voi harrastaa jopa liikkumista estävien vuorijonojen lanaamista.

Hulluuden huipentuma on tarinakampanjan loppu, jossa kaikki osapuolet sotivat Tähtiunionin uudesta hallinnosta samalla planeetalla. Siinä vaiheessa tajusin, että pelikokemus on paljon parempi tavallisissa täysin arvotuissa planeetoissa, joiden vaikeustason ja tyylin voi säätää jetsulleen omaan makuun sopivaksi ja joissa osapuolten määrät pysyvät järkevissä rajoissa. Kampanjatehtävät kulkevat lisäksi tiukassa ohjauksessa tarinallisten päämäärien takia. Epätasaisesti kirjoitettu ja kammottavasti ääninäytelty kampanja voikin olla huonoin lähtöpaikka avaruuden uudelle valloittajalle. Lähde rohkeasti sen ulkopuolelle. Mukana on nettipelin lisäksi klassinen hotseat-moninpeli, joten vaihtoehtoja piisaa.

Age of Wonders: Planetfall -arvostelu

Nykyään saa monesti valittaa siitä, että peleissä ei ole tarpeeksi sisältöä julkaisussa. Planetfall on sen ongelman vastakohta. Se on vaihtoehdoilla ja ominaisuuksilla ylikuormitettu paketti, joka ei niinkään avaudu vaan purskahtaa silmille. Sen seurauksena pelin nyanssit avautuvat ihmeen hitaasti, vaikka tämä on pohjimmiltaan melko suoraviivainen 4X-tapaus. Planetfall tekee monia asioita hyvin tai jopa erinomaisesti mutta tuntuu sillisalaatilta. Monimutkaisen sotimisen vastapainoksi diplomatia ja kaupankäynti ovat palikkatasoa.

Ehkä ongelma on siis runsaudenpula. Esimerkiksi taktiset taistelut ovat mainioita, mutta ihmeellisten yksikkö- ja tekniikkayhdistelmien viholliset voivat esimerkiksi teleporttailla suojaan parantamaan itseään, jolloin loppupelien suurarmeijoiden kahinat voivat venyä ikuisuuksiin asti. Lopulta sormi hakeutuu kohti automaattinappia, joka ratkaisee rähinät nopanheitoilla kulissien takia. Siksi en rakastunut peliin sillä tavalla kuin toivoin, vaikka sekavuutta lukuun ottamatta siitä on todella vaikea löytää mitään oikeaa vikaa. Toisaalta parempi liikaa kuin liian vähän.

Arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden syyskuun 2019 numerossa 203.

8/10

Kehittäjä: 
Triumph Studios
Julkaisija: 
Paradox Interactive
Peligenre: 
Strategia
Julkaisualustat: 
Microsoft Xbox One, Sony PlayStation 4, Microsoft Windows
Pegi-ikärajat: 
K-16
Pegi-merkinnät: 
Väkivalta

Nostoja