Alan Wake / Arvostelut / pelaaja.fi

Alan Wake

7.05.2010 // Kirjoittanut: Miikka Lehtonen
127

Harvaa peliä on odotettu yhtä innokkaasti kuin Alan Wakea, tai ei ainakaan yhtä pitkään. Vuonna 2005 julkistettu kauhupeli kävi läpi pitkän ja karikkoisen tien, jonka aikana moni menetti jo uskonsa siihen, että peliä nähtäisiin ikinä kaupoissa.

Alan Wake ei kuitenkaan tehnyt Duke Nukem Forevereita, vaan pitkä odotus palkittiin: nyt se peli on ihan oikeasti ilmestynyt. Vaan voiko mikään peli maailmassa lunastaa kaikkia näitä odotuksia?

Aihepiirin vaihdos

Pienoisena pesäerona Remedyn aiempiin peleihin Alan Wake unohtaa poliisit ja dekkarit, sukeltaen näiden sijaan keskelle painajaismaisia kauhutunnelmia, jotka kävisivät hyvin Twin Peaksin ja Silent Hillin aviottomasta lapsesta. Pelin maailma ja tunnelma ovat suoraan siitä ensiksimainitusta peräisin.

Nimihenkilömme on amerikkalainen menestyskirjailija, jonka uran varrelle on mahtunut monia jättimenestyksiä. Viime aikoina muste on kuitenkin ollut kuivaa, eikä kirjoja ole syntynyt. Tukosta availlakseen Alan pakkaa vaimonsa ja omaisuutensa autoon ja hurauttaa kohti idyllistä Bright Fallsin pikkukaupunkia, jossa huikeat maisemat ja iloiset ihmiset toivottavasti saavat hänet taas ennalleen.

Ennen kuin mies ehtii laukkujaan purkamaan, unelmaloma menee reisille: pimeyden voimat tempaisevat vaimon järven syvyyksiin ja seuraavaksi Alan herääkin jo viikkoa myöhemmin autonromunsa ratista. Hän ei muista edellisestä seitsemästä päivästä mitään tai tiedä yleensäkään, mitä hänelle tai hänen vaimolleen on tapahtunut. Ikään kuin tämä ei riittäisi, vastaan tulee sivuja kirjasta, jonka kirjoittamista Alan oli suunnitellut, mutta mitä hän ei kuitenkaan koskaan aloittanut. Ja sitten kirjan tapahtumat käyvät toteen.

Alanin palautellessa muistiaan ja ihmetellessä Bright Fallsin menoa niin hänelle itselleen kuin pelaajallekin alkaa paljastua, että kaikki ei ole aivan niin hyvin kuin ensisilmäykseltä kuviteltiin. Ei sen paremmin Bright Fallsin kaupungissa kuin Alan Waken elämässäkään.

Vastausten perässä

Näistä lähtökohdista pyörähtää käyntiin reippaan 14 tunnin mittainen seikkailu, jonka varrelle mahtuu yllätyksiä, väristyksiä ja pelästyksiä koko rahan edestä. Yhtä asiaa kuitenkaan ei, nimittäin avointa pelimaailmaa. Monet kuvittelivat erinäisten pelisaittien ja ennakkojuttujen perusteella, että Alan Wake tulisi olemaan avoin seikkailupeli, jossa pelaaja pääsisi tutkimaan vapaasti Bright Fallsin kaupunkia ja sen salaisuuksia. Näin ei kuitenkaan ole. Missään vaiheessa tai millään tavalla.

Moisen sijaan peli etenee teemaan sopivasti kirjan lailla luvusta toiseen. Alanilla on aina selkeästi määritelty tavoite ja suljettu, mutta silti sangen laaja kappale pelialueesta sen suorittamiseen. Tyypillisessä tehtävässä pitää edetä metsiköiden ja hylättyjen raunioiden läpi kohti jotain kiintopistettä, jossa tapahtuu jotain. Yleensä ei mitään kivaa.

Voimme myös unohtaa monien elättelemät haaveet siitä, että peli olisi puoliksi epätoivoista selviytymiskauhua yön pimeydessä ja puoliksi etsivä-henkistä taustojen selvittelyä päivänvalossa. Päivälläkin tapahtuu, mutta valoisat osiot ovat selvästi vähemmistössä yöhön verrattuna. Näin selvän keinotekoisen jaottelun sijaan yölläkin tutkitaan ja pengotaan sen taistelun ohessa, joten pelkästä räiskintäpelistä ei ole kyse.

Pidän itse päiväosioiden vähäisyyttä silti harmina, sillä olisin mielelläni tutustunut Bright Fallsin kaupunkiin ja sen outoihin asukkaisiin enemmänkin. Tämä ja samoin myös open world rällästys on uhrattu tiukemman tarinankerronnan alttarilla, enkä tulosten valossa voi varsinaisesti Remedyä tästä haukkuakaan, sillä tuloksena on todella tiivis paketti.

Valon ja varjon leikkiä

Vertasin aiemmin Alan Wakea Silent Hilliin, mutta tämä vertaus koskee enemmänkin pelin tunnelmaa kuin pelattavuutta, sillä kyse ei ole perinteisen länsimaalaisesta kauhupelistä. Fiilistä ei nimittäin haeta niinkään selän taakse kirkumaan ilmestyvistä hirviöistä kuin painostavasta tunnelmasta.

Bright Fallsin kaupunki on alusta saakka hieman häiritsevä paikka, ikään kuin todellisuus olisi lipsahtanut pari astetta kallelleen. Kun aurinko laskee, vaikutus korostuu entisestään ja aiemmin vain hieman vinksahtanut paikka muuttuu todelliseksi painajaiseksi. Kirjaimellisesti, sillä tunnelma on parhaillaan kuin suoraan painajaisista revitty.

Alan Wake etsii vastauksia itseään askarruttaviin kysymyksiin kaupunkia ympäröivistä metsistä ja sen peittämistä hylätyistä paikoista. Ikimetsät, kultakuumeen aikaiset aavekaupungit ja kaivokset olisivat muutenkin jo ahdistavia paikkoja, mutta Alan Wake vääntää mittarin kaakkoon erinomaisella ääni- ja valomaailmallaan.

On todella huikeaa seikkailla korvessa, kun kuun hailakka valo siivilöityy puiden oksien läpi ja taivaalla suhaavat pilvet luovat omia varjojaan, muuttaen koko metsän valon ja varjon tanssiksi. Vilahtiko puun takana ihmismäinen hahmo vai kuvittelenko vain? Onko takaani kuuluva rapina vain metsän taustaääntä vai hiipiikö joku kimppuuni?

En myöskään kisko näitä esimerkkejä hihastani, sillä Alan Wake on täynnä tällaista pientä jäynää. Olen varma, että joku kiero Remedyn graafikko on viettänyt päiväkausia hioen kuvakulmia ja esineiden sijoittelua juuri sellaiseksi, että pelaajan sydän hyppää kerta toisensa jälkeen kurkkuun, kun hän kuvittelee näkevänsä metsän siimeksessä jotain kamalaa. Klassista kauhumeininkiä.

Alan Wake onkin peli, joka pitää ehdottomasti kokea pimeässä, suurelta näytöltä ja kunnon surround-äänillä. Toki peli toimii ilman näitäkin, mutta kun itse vihdoin jaksoin pelin puolivälissä virittää omat äänivehkeeni kiinni testilaitteistoon, tunnelma nousi heti useamman pykälän ylöspäin. Metsä on täynnä pieniä ääniä ja yksityiskohtia, jotka saavat ihon kananlihalle ja niskavillat pystyyn.

Varjojen keskellä

Ei Alan Wake silti mikään pelkkä samoilusimulaatio ole, vaan siitä löytyy ihan pelattavaakin. Lähin pelivertaus löytyy ehkä Remedyn aiemmista Max Payne peleistä, joskaan ihan suoraan sekään vertauskuva ei toimi. John Woon opit on jätetty hyllyyn, mutta yleisidea on samanlainen.

Vaikka kyseessä on selvästi räiskintäpeli, pelaaja ei tykitä koko ajan mittarit kaakossa, vaan lyhyitä mutta intensiivisiä taistelukohtauksia rytmitetään pitemmillä taukovaiheilla, joissa suuria kenttiä saa tutkia rauhassa salaisuuksien ja kätkettyjen yllätysten toivossa pelaajan säikähdellessä varjojakin. Tässä tapauksessa tosin ihan aiheesta.

En spoilaa mitään, mitä peli ei itse paljasta jo alkuminuuttiensa aikana, kun sanon Alan Waken olevan kirjaimellista taistelua pimeyttä vastaan. Kaupungissa asuu pimeys, joka ottaa valtaansa niin arkisia esineitä kuin kaupungin asukkaitakin ja kääntää nämä heidän entisiä ystäviään ja käyttäjiään vastaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa paria asiaa: ensinnäkin ikään kuin musteläikkien peittämät viholliset ovat todella häiritsevän ja ahdistavan näköisiä. Toiseksi niiden kukistaminen ei tapahdu aivan perinteisin räiskintäpelin keinoin, sillä varjoihin kietoutuneena pahikset ovat haavoittumattomia. Niinpä Alanin pitääkin ensin paljastaa pimeyden alla luuraava kuolevainen sisus.

Tämä onnistuu mitä moninaisimmilla valonlähteillä. Alanilla on aina mukanaan taskulamppu, joka toimii hitaasti, mutta varmasti. Pelin edetessä käsiin osuu muutakin mukavaa, kuten soihtuja – siis sellaisia futiskatsomo-tyyppisiä, valonheittimiä ja jopa taktisia flashbangeja.

Keinot ovat moninaiset, mutta juju piilee siinä, että arsenaalia pitää osata hyödyntää oikein. Perustason fikkarilla on paha pysäyttää kuutta eri suunnista päälle änkeävää pahista saati sitten pimeyden riivaamaa höyryveturia, joten pää täytyisi pitää kylmänä ja jatkuvasti arvioida, koska se hätä on niin akuutti, että kannattaa käyttää yksi kallisarvoisista erikoisaseista.

Varjojen poistamisen jälkeen itse riivauksen poisto tapahtuu perinteisellä lyijykuurilla, joka tarjoillaan pistoolien, haulikoiden ja kiväärien avulla, tai vaikka tuuppaamalla johonkin maastosta löytyvään vaaraan. Kahden erilaisen asearsenaalin yhteisvaikutuksena syntyy todella erikoinen ja ainutlaatuinen – siis hyvällä tavalla – räiskintäkokemus, jossa sydän pamppailee kunnolla ja pulssi on korkealla pelaajan yrittäessä priorisoida lennosta, mihin päälle hönkivään kauhuun pitäisi ensin keskittyä.

Pelin dramaattinen kaari ja vaikeustaso on myös suunniteltu erinomaisesti. Pelaajan oppiessa hyödyntämään aseitaan ja ympäristöään tehokkaammin myös haasteiden taso kasvaa ja näin peli ei missään vaiheessa lipsahda turhauttavaksi, mutta ei myöskään liian helpoksi. Minulla hiki pysyi pinnassa ensimmäisestä hirviöstä viimeiseen pomotaisteluun.

Odotuksen arvoinen?

Jos minun pitäisi tiivistää Alan Wake muutamaan sanaan, sanoisin sen olevan enemmän kuin osiensa summa. Erikoinen aihepiiri, omaperäinen tunnelma, elokuvamainen toteutus ja toimiva räiskintä ovat kaikki hyvän pelin aineksia, mutta niiden yhteisvaikutuksena syntyy peli, joka on vielä vähän enemmän.

Minulta itseltäni Alan Wake oli tavallaan päässyt vuosien aikana jo hieman unohtumaan, enkä missään vaiheessa ehtinyt hyppäämään hypejunan kyytiin. Näin pääsin pelin pariin sangen neitseellisissä tunnelmissa, kun en osannut odottaa oikein mitään tai kaivata mitään joskus ohimennen mainittuja ominaisuuksia.

Ehkä juuri tämän takia peli iski niin kovaa. Kuten tällä alalla on tapana, Alan Wake piti aikataulujen takia hurauttaa läpi parissa päivässä, mutta eipä siihen muutenkaan olisi kauempaa mennyt. Tarina vei mukanaan sen verran tehokkaasti, että pienet testisessiot venähtivät koko illan eeppisiksi maratoneiksi ja sitten ihmettelin, miten ihmeessä kello muka voi olla jo kolme aamulla, kun juuri vasta sohvalleni istahdin.

Tämän parin päivän läpipeluun jälkeen tuleekin sitten vastaan kysymysmerkki. Pistetäänkö uusiksi? Montako kertaa? Tiukkaan kirjoitettu ja pelaajaa eteenpäin johdattava peli ei nimittäin ole ehkä se kaikkein pitkäikäisin. Alan Wake yrittää ratkaista ongelmaa tunkemalla pelimaailman piukkaan erilaista keräiltävää sekä kätkemällä osan pelin taustoja valaisevista kirjan sivuista vaikeampien vaikeustasojen taakse. Saako näistä palkinnoksi ehkä erilaisen lopun? En ehtinyt ottamaan selvää.

En kuitenkaan pidä itse tätä mitenkään fataalina ongelmana, sillä minun ei tarvitse hakea tässä tapauksessa uudelleenpeluuarvoa kätketyn kaman, vaan itse pelin tarinan kautta. Kun loppuratkaisu pyöri ruudullani, se antoi paitsi vastauksia, myös uusia kysymyksiä. Hyvän tarinan tavoin se sai minut tarkastelemaan pelin tapahtumia uudessa valossa ja herätti halun palata takaisin pelin pariin tarkistamaan, mitä kaikkia pieniä vihjeitä ja yksityiskohtia olinkaan missannut.

Vaikka Alan Wake ei olekaan sisällöltään ehkä juuri sellainen kuin jotkut ennakkopuheiden perusteella kuvittelivat, tasoltaan se on juuri sellainen kuin toivottiinkin.

Last time on Alan Wake...

Alan Waken erikoisin ratkaisu on se, että peli on pilkottu tv-sarjan tavoin jaksoihin. Pelin osiot huipentuvat hienoihin cliffhanger-hetkiin, kun joku suuri paljastus tai yllätys iskee Alanin niskaan ja sitten... ruudulle paukahtaa pelin logo ja aihepiiriin sopiva väliaikabiisi.

Kun peliä jatkaa, efekti on taas kuin sarjaa katsoisi. Nopea ”Viimeksi Alan Wakessa...” osio kertaa relevantit taustatapahtumat ja sitten hypätään takaisin keskelle tapahtumien kulkua. Tämä voi kuulostaa vähäpätöiseltä pikkujutulta, mutta se sopii kuin nakutettu pelin eriskummalliseen tunnelmaan ja lisäksi taukojen aikana soiva musiikki on hyvää ja tunnelmallista.

Huumoria unohtamatta

Vaikka Alan Wake on vakava ja dramaattinen peli, tunnelmaa osataan välillä keventää mukavasti. Max Paynet pelanneet osaavat jo odottaa pelimaailmaan tungettuja televisioita, joiden kautta voi tällä kerralla seurata Night Springs sarjaa, joka on kuin äärimmilleen viety versio Twilight Zonen kaltaisista tieteiskauhuviritelmistä.
Peliin on kätketty myös hauskoja täkyjä niin Max Paynen kuin suomalaisen kulttuurin tuntijoille. Muinainen demoni Nik’sih-Pir’kah toivottavasti aukeaa kaikille lukijoille, mutta muutakin mukavaa löytyy.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:7]

Kun lähtee tekemään tarinavetoista peliä, on sen hahmojen oltava mielenkiintoisia ja niiden on pystyttävä myymään draama pelaajille uskottavalla tavalla. Ensimmäisen kriteerin Alan Waken hahmot täyttävät hyvin, mutta teknologia, joka on peleissä ratkaisevassa roolissa, rajoittaa Alan Waken virtuaalisten näyttelijöiden liikehdintää. Se on usein puisevaa vuoden 2010 standardeilla, ja ääninäyttelystäkin puuttuu tunnetta.

Pidän ongelmallisena sitäkin, kuinka tarinan kannalta keskeiseen Alice-vaimoon ei synny tarpeeksi läheistä suhdetta ja sitä kautta kiintymystä, joka antaisi paremman motiivin pelaajan toimille.

Wake osaa ampua hyvin, mutta väistäminen on kankeampaa ja taisteluissa ei ole paljoa vaihtelua. Homma pysyy alusta loppuun melko samanlaisena vaihtuvista valonlähteistä ja erilaisista aseista huolimatta. Olisin odottanut näin pitkän tuotantoprosessin jälkeen toiminnalta enemmän monipuolisuutta.

Nämä asiat eivät kuitenkaan suuresti haittaa kokonaisuutta, joka tuntuu täysin omalta universumiltaan. Ennen kaikkea Alan Wake tuntuu omaperäiseltä ja kiehtovalta. Se ei peittele lainojaan, mutta se lainaa tyylikkäästi ja luo oman ainutlaatuisen fiiliksensä.
Pelillisesti Alan Wake ei ehkä tarjoa toivotunlaista suoritusta, mutta pelin ehdoton vahvuus on se, ettei sitä oikein voi verrata muihin peleihin. Sen verran omalaatuisesta – hyvällä tavalla suomalaisesta – kokemuksesta on kysymys.

Tarina tempaa vaimon etäisyydestä huolimatta nopeasti mukaansa. Halu päästä episodien loppuun ja selvittää, mitä seuraavaksi tapahtuu, on melkoinen.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:6]

Voi Alan Wake -parkaa. Sen lisäksi, että vaimo hävisi, kirjailijan harteille on laskettu turhan monta viittaa, halusi Remedy sitä tai ei. Alan Wake on xboxaajille konsolisodan keihäänkärki PS3:a vastaan, suomalaisen viihdeviennin uusi uljas symboli sekä kansanvalistaja, joka kertoo tavikselle sanomalehdessä, että videopeleissä on nykyään ihan henkilöhahmojakin.

Tämän julkisuusmyrskyn takana on peli, jolla on yllättävänkin paljon yhteistä Max Paynen kanssa. Tämä on luonteva mutta erittäin suoraviivainen ja riisuttu ammuskelu. Nykyaikaiseksi kauhupeliksi (ja sellainen se on, vaikka psykotrilleriksi väitettäisiin) se on lähes veretön, mikä ei haittaa tunnelmaa.

Pieni tiimi ja pitkä kehitysaika näkyvät esimerkiksi huulisynkan pätkimisessä ja siinä, että grafiikan sahalaitoja tai karumpia tekstuureja ei päivänpaisteessa tarvitse hakea suurennuslasilla. Sen vastapainoksi grafiikka loistaa peliä hallitsevissa yöllisissä kohtauksissa, joissa Remedy ei hillitse tehosteilla ja valaistuksella temppuilua. Ruudulla liikkuvat valot, varjot, kasvit ja erilaiset pahuuden ilmentymät luovat yhdessä täyteläisen painajaisen. Tunnelmalle antaa paljon myös Petri Alangon upea musiikki.

Waken esikuviksi on listattu Stephen Kingiä ja David Lynchiä. Molempien fanina väittäisin, että ainoastaan alku on Twin Peaksia ja loput Kingin Dark Half -kautta. Pelin kuudesta ”jaksosta” viimeisessä ääni ja vimma syrjäyttävät lopullisesti hienovaraisuuden.

Vaikka Bright Fallsin kaupunki on aitoa Mainea, matka sen metsissä on yllättävän suomalainen kokemus, jossa vilahtelevat hevi, sauvakävely ja surukänni. On kiinnostavaa kuulla, miten moinen eksotiikka mahtaa avautua ulkomailla, mutta Alan Waken suurin vahvuus on joka tapauksessa persoonallisuus: näin happoisia käänteitä ei odottaisi korkean profiilin länsipeliltä.

Omaan pelimakuuni vetoaa se, ettei tarina komediapätkistään huolimatta kulje siitä, missä aita on matalin. Kerrankin pelin juonta voi kuvailla irvistämättä sanalla ”metakerronta”, kun kuvitteellinen kirjailija miettii, mitä oikean kirjailijan henkilöhahmot tekisivät vastaavassa tilanteessa. Payne oli kiinni noirissa, ja Waken seikkailuista nauttii taatusti enemmän, jos tuttuja ovat ihan oikeat kauhukirjat sekä tv-sarjat, joissa liikutaan hämärän rajamailla.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:14]

Kotimaisen suurpelin, etenkin niin pitkään tekeillä sekä esillä olleen kuin Alan Wake, arvosteleminen on aina hankalaa. Mitä, jos se ei olekaan hyvä? Tai vain keskinkertainen? Pettymys olisi meille suomalaisille taatusti kovempi pala kuin muille. Siksipä olikin hienoa huokaista helpotuksesta Alan Waken suhteen: onhan tämä hyvä.

Alan Waken maailma on sopivan vinksahtanut: esikuvina toimineet Twin Peaks ja Stephen King ovat vahvasti läsnä, mutta pimeiden metsien syvyyksissä samotessa mukana on selkeästi myös jotain suomalaista. Tämä ei ole jenkkiläinen tai japanilainen peli, vaan jotain aivan omaa.

Peli ei myöskään ole perinteistä kömpelöä selviytymiskauhua, sillä toimintansa puolesta se on hyvin sujuvaa. Valonlähteen käyttö tähtäimenä on elegantti ratkaisu, joka pitää ruudun puhtaana, ja valon tarpeellisuus aseena pimeyden riivaamia vastustajia vastaan tuliaseiden rinnalla tekee toiminnasta sopivan piinaavaa. Luotien lisäksi on pidettävä silmällä valonlähteen pattereita. Pelkäsin itse, ettei pelin toiminta olisi pidemmän päälle tarpeeksi monipuolista, mutta tämäkin pelko oli turha: eri aseet, valonlähteet ja erilaiset viholliset pitävät sen mielekkäänä. Etenkin pimeyden riivaamat esineet (pahuuden kottikärryt!) ja linnut aiheuttavat paljon paniikkia.

On kuitenkin selvää, että on pelaajia, jotka eivät tyydy siihen, mitä Alan Wakella on tarjottavana. Heille vuosien odotus on rakentanut odotuksia, joita mikään ei voi täyttää. Tästä on saatu jo esimakua, kun xbotit ja pleikkaripojat ovat tapelleet netissä pelin grafiikasta. Ei Alan Wake Uncharted 2:lle ulkoasussa pärjää, muttei se tarkoita sitä, ettei se näyttäisi hyvältä. On silti myönnettävä, että juuri teknologiansa puolesta peli ei aivan koko aikaa vakuuta. Kun erikoisefektitykitys taukoaa välillä pimeyden ja metsien ulkopuolella, saattaa huomata, ettei pelin ulkoasu ole joka osa-alueella aivan omienkaan odotusten tasolla. Se kuitenkin kertoo enemmän pelin maailmanluokan tasosta, kuin heikkoudesta.

Pelin vahvuus on kuitenkin muualla: sen toiminnassa ja tarinassa. Metatason juonikuviot, nokkela episodeihin jako, tv- ja radio-ohjelmat sekä pätevä ääninäyttely muodostavat vahvan kokonaisuuden toiminnan rinnalle. Alan Wake on lopulta juuri sitä, mitä Remedyltä saattoi odottaakin: tarinallisesti vahva ja toiminnassaan sujuva.

9/10

Kommentit

Käyttäjän ukkopekka kuva
ukkopekka
Käyttäjän Xbotti kuva
Xbotti

on vaan niin hyvä XD

Käyttäjän Airus kuva
Airus

Pitkäänhän tätä on jo odotettu.

Käyttäjän Kalenius kuva
Kalenius

TasoTETAA fanBOYTTEN ja muidnenki innostust vähj

Käyttäjän bloodbeer92 kuva
bloodbeer92

suomipoijat ossaa

Käyttäjän The_pro_gamer kuva
The_pro_gamer

Suomalaista ammattitaitoa.

Käyttäjän Wilder kuva
Wilder

Odotettu pitkään.

Käyttäjän Digitalexecuter kuva
Digitalexecuter

Todella hyvin suunniteltu ja tunnelmallinen peli.

Käyttäjän artapo kuva
artapo
Käyttäjän Cannon kuva
Cannon

Onneksi tämä onnistui