Satunnaislukugeneraattorin armoilla
Alien: Isolation vaikutti ennakkoon todella kiinnostavalta peliltä. Asialla on yleensä hyviä pelejä tekevä kehittäjä, joka vieläpä puhui ennakkoon juuri oikeita asioita kunnianhimoisista ideoistaan. Tuloksena on pelikokemus, joka lupaa todella paljon ja joskus jopa lunastaa lupauksensa. Mutta ei ihan aina.
Heti alkuun on hyvä huomata, että Alien: Isolation todellakin on Alien-peli. Ei Aliens. Yhden kirjaimen ero on suunnaton, sillä nyt ei lahdata satoja alieneja pulssikivääri papattaen. Itse asiassa niitä ei lahdata yhtään, sillä pelin ainoa muukalainen on haavoittumaton vainoaja, jolta voi vain piiloutua.
Tämä yksinkertainen idea asettaa teeman koko pelille. Pelaaja ei ole pimeyden armoton saalistaja, vaan avuton saalis. Varjot, pöydänaluset, ilmastointikanavat ja muut pienet sopet tarjoavat muutaman lisäsiivun elämää poloiselle, jota avaruusasemallinen pahiksia vainoaa.
Tämä poloinen on Amanda Ripley, sen Alien-elokuvasta tutun Ripleyn tytär. Äiti katosi vuosia sitten Nostromo-aluksen miehistön kera jättäen jälkeensä vain kysymyksiä. Kun etäiseltä Sevastopolin asemalta sitten tulee tietoa aluksen löytyneestä seurantalaitteesta, toivo herää. Mutta voi sentään, sillä koko asema on kaaoksen vallassa.
Ulos ei pääse ja vähäiset eloonjääneet ovat kääntyneet toisiaan vastaan. Ikään kuin tämä ei riittäisi, aluksen työläisandroidit ovat päättäneet ottaa asiakseen suojella ihmiskumppaneitaan hakkaamalla näiden päät muhjuksi. Niin – ja Sevastopolin varjoissa vaanii jotain, jonka näkeminenkin tarkoittaa kuolemaa. Tervetuloa helvettiin.
Ensimmäisenä Alien: Isolation tekee vaikutuksen tyylillään. Kaikki on niin ihanan upeaa 70- ja 80-lukujen scifiä, että oksat pois! Ruudut ovat välkkyviä viherputkia, elektroniikka yksinkertaista ”muovinen reikäkortti” -tasoa ja jopa pelin alussa nähtävä 20th Century Fox -studion logo välkkyy ja värisee kuin kuluneelta vhs-kasetilta katseltuna. Alien-elokuvien upea low tech -tyyli toimii kympillä.
Kyse ei ole pelkästä estetiikasta, sillä pimeä ja häilyvien tai vaikka tuuletinlapojen taakse sijoiteltujen lamppujen valaisema asema on huono paikka olla saaliina: vaistoihinsa ei voi luottaa. Ovatko kuulokkeistani kuuluvat sihahdukset ja kalahdukset merkki vainoajasta vai vain taustaääntä? Oliko tuo silmäkulmassa vilahtanut varjo vihollinen vai vain ilmavirrassa heiluva ketju?
Jännitys on käsinkosketeltava, koska pelin maailma on tappava. Yksikin kosketus vihollisen kanssa voi johtaa kuolemaan, sillä Ripley ei ole taistelija. Hänellä ei ole siihen kykyjä eikä juuri aseitakaan. Pelin aikana kyllä saa käyttöönsä liekinheittimiä, haulikoita ja ties mitä muuta, mutta kaikissa on haittansa. Merkittävin haitoista on se, että aseiden käyttö houkuttelee usein paikalle sen muukalaisen – ja siitä ei sitten yleensä selvitäkään.
Kun Alien: Isolation toimii, se toimii täysillä. Ja kun se toimii, se toimii yleensä alienin takia. Se nimittäin on parhaimmillaan todella ahdistava vihollinen. Kuten jo mainitsin, ksenomorfia vastaan ei voi taistella. Sen voi korkeintaan hätistää kimpustaan hetkeksi, mutta ei luotettavasti.
Niinpä kun muukalainen tulee, on aika piiloutua, liikkua hiljaa suojasta toiseen ja toivoa niin maan perusteellisesti, että käy tuuri. Miksi tuuri? Koska muukalaisen liikkeet ja puuhat eivät ole skriptattuja vaan dynaamisia. Muukalainen saalistaa pelaajaa ääni- ja näköhavaintojen sekä vaistojensa varassa, vieläpä hyvinkin tehokkaasti.
Helposti voisi kuvitella, että kaappiin piiloutuminen tai pöydän alle kömpiminen olisivat automaattisia pelastumisia, mutta näin ei ole. Vaikka alien ei huomaisikaan heti pelaajaa, joskus täytyy esimerkiksi varovasti liikutella itseään pöydän alle kokeilevan hännän tai kaapin edessä nuuhkivan alienin läheltä syvemmälle varjoihin. Ja jos sattuu liikahtamaan liian nopeasti, voi saada aikaan kolahduksen ja silloin kuolee.
On aika harvinaista huomata, että peliä pelaillessaan reagoi sen tapahtumiin niin voimakkaasti, että vaistonvaraisesti itsekin pidättelee hengitystään tai sulkee silmänsä, kun ei vain enää kestä jännitystä, mutta Alienin kanssa niin kävi useampaankin kertaan.
Nämä ovat pelin kiistattomia tähtihetkiä, mutta mukana on myös ongelmia – pahoja sellaisia. Näistä ensimmäinen liittyy potentiaaliseen vahvuuteen eli satunnaisuuteen. Itse kuolin ensimmäisessä alien-kohtaamisessani puoli tusinaa kertaa, kun hirviö vain sattui vaeltamaan lähelleni väärään aikaan. Seitsemännellä kerralla satunnaislukugeneraattori sitten liikutti alienin hallin toiseen nurkkaan, enkä edes nähnyt sitä kuin vilaukselta, jolloin kohtauskin oli nauruhelppo.
Ei ole suinkaan jännittävää tai kauhistuttavaa kuolla vain sen takia, että sattuma tuo alienin kimppuun, kun lähellä ei ole piilopaikkoja. Eikä ole kivaa ryömiä hitaasti venttiilissä jonkun pelin tavoitteen perässä ja kuolla silmänräpäyksessä, koska nyt alien olikin sitten selän takana. Parempi tuuri ensi kerralla!
Viholliset tuntuvat myös omaavan telepaattisia kykyjä, ja usein Ripley havaitaan hämmentävän kaukaa ja nopeasti, vaikka olisi miten varjoissa ja kyykyssä. Alienilta tätä odottaisi, mutta ihmisiltä ja roboteilta ei niinkään. Toisaalta joskus voi könytä kyykyssä kirjaimellisesti vihollisen nenän alta ilman, että nämä reagoivat, joten ehkä tekoälyrutiineissa tökkii laajemminkin jokin.
Kuolemat ovat erityisen turhauttavia, koska tallentaa voi vain erityisillä ja aika harvinaisilla talletuspaikoilla. Jouduin itse pelaamaan useasti pitkiäkin pätkiä pelistä uudelleen, koska kuolin ennen kuin edes pystyin tallentamaan. Talletuspaikkoja ei vain ollut lähettyvillä. Se harmittaisi jo yksistään melkoisesti, että tuntee kuolleensa puhtaan sattuman kautta tai muuten epäreilusti, mutta kun tämä tarkoittaa 25 minuutin takapakkia ja potentiaalisesti parin turhauttavan kohtauksen uudelleenpeluuta, hermot ovat jo koetuksella.
Alien: Isolation kärsii myös rytmitysongelmista. Peli on pitkä kuin nälkävuosi, ja tuntuu siltä, että kiinnostavaa tarinaa olisi riittänyt vain puolta lyhyempään peliin. Lopun aikaa sitten pyöritellään peukkuja tai piileskellään varjoissa paljon alienia tylsemmiltä ihmis- tai androidivastustajilta.
Kaiken tämän yhteisvaikutuksena on ristiriitainen pelikokemus. Parhaimmillaan Alien: Isolation on hyvä peli, ja kun kaikki Creative Assemblyn kunnianhimoiset ideat toimivat, ne tekevät kokemuksesta ainutlaatuisen. Mutta yhtäläisesti kunnianhimoiset ideat usein kampittavat pelaajaa ja ärsyttävät. Kun jokaista hienon fiiliksen jättänyttä kohtausta kohti vastaan tuli kolme turhauttavaa, kokemus ei valitettavasti jäänyt voiton puolelle.
Osittain tämä on toki satunnaisuuden vikaa. Olen ihan varma, että monella lukijalla kokemussuhde on päinvastainen ja täten fiilikset pelistäkin aika erilaiset. Dirty Harryn sanoin potentiaaliselta ostajalta voisikin siis kysyä: tunnetko itsesi onnekkaaksi?
INFOLAATIKKO: Älä hengitä, älä liiku!
Jos pelaa Kinectin tai PlayStation Cameran kera, Alien: Isolation tarjoaa pari tosi hienoa ideaa. Sensorin voi kytkeä tarkkailemaan pelaajan päästämiä ääniä ja tekemiä liikkeitä. Kun sitten pitäisi kykkiä hipihiljaa pöydän alla piilossa, itsekin päästetyt äänet tai tehdyt liikkeet voivat tarkoittaa kuolemaa. Jos aiot yrittää, kissa kannattaa ehkä lukita pelaamisen ajaksi toiseen huoneeseen…
TOINEN MIELIPIDE
Voin ymmärtää puhtaasti tiedon tasolla, miksi joku ei pitäisi Alien: Isolationista. Se on täysverinen hiiviskelypeli, jossa pelaaja on heikko kuin kakkosleffan Newt-tyttö. Tässä ei vältellä ennustettavia partioreittejä kulkevia vihollisia selkeiden graafisten vinkkien perusteella. Sen sijaan on tulkittava korvat höröllä pelin äänimaailmaa sekä alienin kolinoita ja oletettava koko ajan, että hirviö siirtyy paikasta toiseen kuin rasvattu salama. Loputtoman ahdistava tunnelma ajaa pelaajan kökkimään kaapeissa ja pöytien alla, mutta oikeasti pitäisi vain pysyä liikkeessä koko ajan kaikkien vaistojen vastaisesti. Kun kuolema tulee, pehmustamassa ei ole mitään autosavea tai välitallennuspistettä, vaan viimeksi käytetty tallennuskonsoli. Pituudestakin on kuulemma valitettu, ja onhan tämä reilut kaksi kertaa pidempi peli kuin olettaisi.
En vain oikeasti pysty näkemään mitään näistä asioista ongelmina. Tallennusten hallinta on valinta ja pelaajan vastuulla: joskus on vain syytä tetsata erikseen tallennuspisteelle. Kuulapää ei välttämättä aina edes vaivaudu putkahtamaan lounaalle, kun pelaaja pysyy koko ajan hiljaa ja valppaana, eikä peli ole lopulta niin vaikea kuin voisi olettaa. Se on vain helppo unohtaa ahdistuksessa, joka syntyy mestariluokan äänien ja valaistuksen ansiosta.
Pituudestakaan en voi valittaa. Lukuun ottamatta parin tehtävän mittaista notkahdusta keskivaiheilla pelin rytmitys pysyy tiukkana loppuun asti, ja vastaan tulevat ennemmin tai myöhemmin hienot tulkinnat joka ikisestä paikasta ja tilanteesta, jotka haluan nähdä Alien-aiheisessa pelissä. Alien: Isolation ei tarvitse jatko-osaa, sillä se on itsessään täydellisen kattava ja määrittävä Alien-kokemus ja ylivoimaisesti paras aiheesta koskaan tehty videopeli. Alien-fanina on ollut ikävä nähdä lisenssin kyynistä ryöstöviljelyä vuosien varrella, mutta tämä peli on ansainnut paikkansa kahden alkuperäisen elokuvan kumppanikokemuksena.
9/10
Janne Pyykkönen