Alien-elokuvasarja ei ole ollut parhaimmillaan viime vuosina. Jo vuonna 1997 ilmestynyt Alien Resurrection oli vain kohtalainen, ja vuosina 2004 ja 2007 ilmestyneet Aliens vs. Predator -elokuvat ovat olleet suorastaan unohdettavan keskinkertaisia.
Aliens vs. Predatorin kohdalla kaikki on paperilla kunnossa. Pelin kehittänyt Rebellion teki jo Atarin Jaguarille Alien vs. Predator -nimisen pelin, joka olikin konsolin lyhyen historian parhaita paloja. Vuonna 1999 julkaistiin pc:lle kehuttu Aliens vs. Predator. Samalla nimellä on siis kikkailtu jo pitkään. Pc-version tapaan peli on jaettu merijalkaväensotilaiden, alieneiden ja predatorien kampanjoihin. Valitettavasti sarjan uusin osa ei muutu laadukkaaksi nostalgian voimalla.
Vailla fiilistä
Aliens vs. Predatorista ei välity Alien-elokuvien tunnelma, joka liittyi paljolti siihen, mitä katsoja ei nähnyt, mitä hän odotti pimeässä olevan ja siihen, kuinka pienessä tilassa elokuvien henkilöt liikkuivat. Se loi ahtaanpaikankammon, joka tuntui karmivana selkäpiissä. Sotilaskampanjan alkupuolen tehtävissä kävellään pitkillä synkillä käytävillä, joissa alienit hyppivät katosta ja seiniltä pelaajan kimppuun, mikä toimii mainiosti. Pelaaja joutuu koko ajan olemaan varpaillaan.
Myöhemmin siirrytään valoisaan viidakkoon, mikä vie kaiken tehon pelin suurimmilta tähdiltä eli hirviöiltä. Niiden ampuminen tuntuu samalta kuin minkä tahansa vihollisen missä tahansa räiskintäpelissä. Taikaa yksinkertaisesti katoaa. Pelaajakin on geneerinen pyssysankari, sotajoukkonsa keltanokka, jota kaikki pompottelevat, mutta joka lopussa kunnostautuu.
Kampanja soljuu samaa rataa alusta loppuun asti. Taktiikan tai pelitavan muutokseen ei ole mitään syytä, vaan alussa saatu pulssikivääri on myös lopun paras ase. Alieneita synnyttävien pesien tuhoaminen on helpompaa kuin muurahaisten myrkyttäminen mökiltä kesäaikaan – aluksi näyttää toivottomalta, mutta kokemuksen karttuessa ei ole hätäpäivää.
Alien-kampanjaa vaivaa sama ongelma. Aluksi seinillä ja katossa kiipeily on hauskaa, mutta kömpelö pelattavuus pilaa ilon pidemmän päälle. Seinillä kiivettäessä täytyisi pitää pohjassa oikeaa liipaisinta, mikä ei kuitenkaan toimi johdonmukaisesti, vaan sitä huomaa tarpovansa seinällä, vaikka tarkoitus oli pysyä lattianrajassa. Pelaaja joutuu näkemään aivan liian paljon vaivaa siihen, että pystyy ohjaamaan menestyksellisesti jotain niin ketterää ja voimakasta kuin alien.
Multa järjen veit
Alienin tapaan predator luottaa hiiviskelyyn, jossa auttaa kyky muuttua lähes näkymättömäksi. Predatorin tapa houkutella viholliset luokseen ei tunnu kovin uskottavalta – sotilaat vastaavat kuuliaisesti sen karkeaan mörinään. Erityisesti tässä vaiheessa käy ilmi, miksi peli on kielletty alaikäisiltä. Ei pilttien sovi nähdä sitä, kun predator repii ihmisen pään irti ja tuijottaa tuimasti sen kauhistuneen jähmettynyttä ilmettä. Tällaisina hetkinä pelissä on oikeaa, tinkimätöntä asennetta.
Sekä alienilla että predatorilla soppaa pahentaa epäonnistunut kenttäsuunnittelu. Alienilla pelaamisessa parasta on yllättää pahaa-aavistamattomat soltut ja repiä heidät kappaleiksi. Siihen ei vain anneta kentissä juuri mahdollisuuksia, joten suoraviivaisesta rynnäköstä tulee suositumpi taktiikka. Se ei muistuta lainkaan elokuvia. Predatorilla liikkuessa tulee jatkuvasti vastaan ärsyttäviä näkymättömiä seiniä, eikä esteiden ylittämisessä ole logiikkaa. Miksi voin ylittää monimetrisen aidan, mutta piikkilanka on ylitsepääsemätön este? Pelkkä paikasta toiseen liikkuminen on työlästä.
Järjen puute vaivaa myös tekoälyä. Viholliset tekevät todella typeriä temppuja, kuten suojautuvat väärälle puolelle seinää ja vaarantavat näin henkensä. Joskus ne näkevät näkymättömän predatorin kuin ihmeen kaupalla, toisinaan voi napsutella sormia vihollisen nenän edessä ilman vaikutusta. Sitä on vaikea sanoa, että onko kyseessä vain viimeistelyn puute, mutta Rebellion on ollut joka tapauksessa huolimaton.
Turhan tuttua
Aliens vs. Predatorin juoni on tuttu jokaiselle, joka on edes vilkaissut sarjan elokuvia. Suuryritys Weyland-Utani tutkii vanhaa temppeliä, josta on löytynyt alien- ja predator-roduille kuuluvia esineitä. Luonnollisesti homma ei onnistu ilman kunnon rähinää. Ihmisenä pelaajan tehtävä on yksinkertaisesti paeta paikalta. Alienin kuningatar on käskenyt puolustamaan pesää, ja predatorin täytyy selvittää kadonneiden metsästäjien kohtalo. Ei kovin kekseliästä, sillä tämä on pähkinänkuoressa kummankin Aliens vs. Predator -elokuvan ja aiemman pelin tarina. Se on kaikkein selvin esimerkki siitä, kuinka Rebellion on luottanut vanhaan konseptiinsa vailla uusia ideoita.
Huvittavaa on myös, kuinka jokaisessa kampanjassa kolutaan samat alueet. Ei ole kovin mieltä ylentävää nähdä samaa temppeliä kolmatta kertaa pelaamisen aikana, vaikka hahmo olisikin toinen. Ulkoasun puolesta kaiken voi nähdä jo parissa tunnissa, mikä ei rohkaise jatkamaan pelaamista. Peli ei muutenkaan näytä erityisen nätiltä – väriskaala on ikävän harmaa ja tekstuurit epätarkkoja. Hirviöt ovat kyllä aivan niin karmivia kuin niiden kuuluukin.
Aliens vs. Predator on varmasti vilpitön yritys, sillä silloin tällöin virheiden välistä pilkistää Rebellionin ilmiselvä rakkaus aihepiiriä kohtaan. Aika on kuitenkin ajanut Rebellionin poikien näkemyksen ohi – virheitä on yksinkertaisesti liikaa. Sarjan uusin ei pärjää vanhoilla meriiteillä ja metodeilla, vaan kaipaisi lisää lihaa luiden ympärille.
Poika pimeältä kujalta
Arvosteluversiolla ei löytynyt peliseuraa moninpeliin, joten täytyi tyytyä moninpelidemoon. Sen ainoa tarjolla oleva pelimuoto on tappomatsi, joka on tylsää hippaleikkiä sotilailla, alieneilla ja predatoreilla. Pimeillä käytävillä sotilailla ei ollut juuri jakoa, mihin syynä on pelimuoto – tiimitappomatsi on varmasti tasaväkisempi ja mielenkiintoisempi.
Tappomatsi on vain yksi seitsemästä pelimuodosta. Paperilla parhaalta kuulostaa Infestation, jossa jokainen tapettu sotilas muuttuu alieniksi, kunnes kentällä on enää yksi solttu. Moninpeliä vaivaavat samat pelattavuuden ongelmat kuin yksinpeliä, joten alienilla liikkuminen on kömpelöä. Vikkelän alienin pamauttaminen haulikolla on kuitenkin aina yhtä hauskaa.
Vallankumouksen airut
Englantilainen, Oxfordissa majaansa pitävä Rebellion Developments kuuluu pelialan hiljaisiin työmyyriin – yhtiö on kehittänyt pelejä laidasta laitaan. Studion perustivat veljekset Jason ja Chris Kingsley vuonna 1991, joiden johdolla on pelien lisäksi kustannettu sarjakuvia, kuten Judge Dreddiä.
Ensimmäinen menestys tuli Jaguarin Alien vs. Predatorilla vuonna 1994. Sen jälkeen Rebellion on kunnostautunut pelisarjojen versioiden teossa. Heiltä ovat lähtöisin muun muassa PlayStationin Tom Clancy’s Rainbow Six: Lone Wolf, Game Boy Advancen Medal of Honor: Underground, PlayStation 2:n Delta Force: Black Hawk Down ja PSP:n Star Wars: Elite Squadron.
Omia ideoita ovat esitelleet sotapelit Sniper Elite, Rogue Trooper ja Rogue Warrior, jotka ovat olleet kohtalaisia menestyksiä. Pientä tunnustusta on myös annettu, sillä Rebellion sai Develop-lehdeltä vuoden 2006 eniten petranneen studion palkinnon.