Uuden Alone in the Dark -pelin piti olla maineikkaan pelisarjan voittoisa paluu. Sen piti olla kauhun uudistaja. Sen piti olla Atarin pelastaja. Se mitä saatiin, on epäonnistuminen, mutta kiinnostava ja rohkea sellainen.
Alone in the Dark -pelisarja on kulkenut pitkän matkan päästäkseen tähän pisteeseen. Sen ensimmäinen, vuonna 1992 pc:lle julkaistu peli oli selviytymiskauhun aloittaja, josta myös ensimmäiset Resident Evilit ja Silent Hillit ryöstivät tärkeimmät osasensa. Viiksekäs 1920-luvun sankari Edward Carnby kohtasi peleissä ensin H. P. Lovecraftin kauhut ja sitten zombimerirosvot sekä -cowboyt. Lopulta tuli sarjan neljäs peli, konsoleillekin tehty New Nightmare, jota ei kannata juuri muistella. Videopelejä elokuviksi silpova Uwe Boll ohjasi aiheesta muutama vuosi sitten elokuvankin, joka on ankeudessaan ja tylsyydessään lähes katsomiskelvoton. Ainakin Eden Gamesilla on silti ollut uskoa Alone in the Darkin nimeen, sillä peliä ympäröivissä hypepuheissa on perää. Uuteen Alone-peliin on yritetty tunkea monen monta mielenkiintoista ja jopa vallankumouksellista ideaa. Siksi lopputulos on ikävä lytätä, mutta on pakko.
Pestäänpä suu saippualla
Uusi Alone in the Dark on New Nightmaren tavoin nykyaikaan sijoittuva kauhuseikkailu. Tarinan juuret ovat kuitenkin kolmessa ensimmäisessä pelissä, ja pelihahmo on jopa sama vanha Carnby. Tarinan käänteisiin puuttumatta Carnbyn muutos 1920-luvun viiksekkäästä herrasmiehestä uuden pelin takatukkaiseksi nahkatakkikovikseksi onkin yksi aikamme suurimpia mysteerejä.
Peli hylkää videopelikauhun perusnormit ja sijoittaa toiminnan keskelle kiireistä New Yorkia. Koska kyseessä ei ole GTA, turhat siviilit pyyhitään pois pelistä yliluonnollisessa superkatastrofissa. Riivaajademonit räjäyttävät koko kaupungin jo alkumetreillä, ja leikkikentäksi jää hehtaarikokoinen Keskuspuisto. Sen värikkään menneisyyden ympärille kasataan tarinaa, jossa okkultismikliseet sekoittuvat ihan hauskaksi sotkuksi.
Pelin kirjoittanut on kuitenkin ollut ilmeisesti ihan oikeasti paholaisen riivaama, sillä mikään muu ei selitä käsikirjoituksen pahimpia kompurointeja. On autoja kaappaavia Vampirz-hirviölepakoita, Humanz-zombeja ja Half-Lifesta suoraan kopioituja headcrabeja armahtakaa jo! Hirveintä on kuitenkin Carnbyn suusta tuleva sonta. Näin paljon turhaa kiroilua kuultiin viimeksi Yakuza-pelissä, ja 100-vuotias salaisuuksien tutkija kuulostaa ensimmäisen oluensa kumonneelta 15-vuotiaalta. Carnby haistattaa pitkät vaikka itsensä pirulle silmää räpäyttämättä, ja fuckien, shitien ja bastardien virta näivettää kauhutunnelman täydellisesti. Parhaimmat kauhusankarit, kuten vaikkapa Silent Hill 2:n James, tuntuvat haavoittuvilta ihmisiltä eivätkä pelkiltä tekokoviksilta. Ainakin vaihtelua tulee siitä, että Carnbyn apurina seikkaileva taidekauppias Sarah pääsee välillä irrottelemaan ärräpäitä. Carnbya lainatakseni, pelin dialogi on paskaa.
Touko-Poukon askartelutunti
Mutta mitäpä juonen ongelmista, jos pelaaminen toimii, ja toimiihan se osaksi. Alone in the Dark on pohjimmiltaan perinteistä selviytymiskauhua, jossa Carnby kompastelee pimeissä huoneissa outojen kamerakulmien armoilla. Välillä hypitään ja kiipeillään, mikä toimii niin hyvin kuin Resident Evil ohjauksen varaan rakennettu tasohyppely voi toimia.
Ensimmäinen pelin suurista näkyvistä uudistuksista on tavaranhallintajärjestelmä, eli Carnbyn nahkatakki. Tatin heilautus saa sankarin räväyttämään rotsinsa auki itsensäpaljastajan tyyliin, ja sen eri taskuihin sullotaan pistooli, taskulamppu ja erilaisia askarteluvälineitä taskuveitsestä teippiin ja muovipulloihin. Erikoisen takin pitäisi auttaa saamaan pelaaja eläytymään peliin vahvemmin. Se kyllä onnistuu, mutta takin kaivelu on pidemmän päälle vaivalloista puuhaa, joka kyllästyttää viimeistään pelin puolivälissä. Taskuun tuijottelu ei tietenkään pysäytä peliä, joten tavaroita on stressaavaa etsiä, kun pirut käyvät kiinni rinnuksiin.
Mukana kulkevista esineistä yhdistetään kokeilemalla erilaisia apuvälineitä. Sytytysnestepullo yhdistettynä rättiin ja teippiin tekee vihollisiin tarttuvan molotovin cocktailin, ja sytkärin sekä Raid-pullon yhdistelmä saa aikaan pari sekuntia ampuvan liekinheittimen. Pelin tappelu onkin omanlaistaan, sillä ampuma-aseet ovat askartelun takia pelissä sivuroolissa. Riivatut talttuvat lopullisesti vain liekkeihin sytyttämällä, mutta ne voi mukiloida liikkumattomiksi käteen tarttuvalla irtaimistolla, joka vaihtelee huonekaluista katana-miekkoihin. Huitominen on kauhupeliksi sopivan kömpelöä, ja tuntuu, että näin joku satunnainen tumpelo viuhtoisi zombivitsauksen sattuessa. Hetkittäin ylletään Evil Dead tunnelmiin, mutta ei usein.
Toinen hyvä idea on, että Carnbyn ottama vahinko näkyy haavoina pelihahmon vartalossa. Isot vammat käynnistävät kuiviinvuotamista mittaavan ajastimen, jonka voi pysäyttää vain siteillä. Haavat eivät vaikuta Carnbyn liikkumis- tai taistelukykyyn kuten vielä armottomammassa Dark Corners of the Earth kauhistelussa aikoinaan Xboxilla, joten haavasysteemi jää pinnalliseksi.
Yritys hyvä kymmenen
Pelin paljon hehkutetut tuli ja liekit ovat nekin ongelmallinen tapaus. Liekit kyllä leviävät aidon oloisesti puurakenteissa, ja niiden avulla ratkotaan ihan hauskoja pulmia. Kaasupullosta rakennetun liekinheittimen kanssa leikkiessä selviää kuitenkin nopeasti, että digipyromaanin unelmat eivät vieläkään toteudu. Vain osa kentissä olevista esineistä on todella syttyviä, ja esimerkiksi normaalit ruumiit tai puiset kaapit eivät syty, vaikka niitä liekittäisi tuntikaupalla. Välillä Carnby itse taas leimahtaa liekkeihin kuin tenttuun kastettu tulitikku, vain seisoessaan nuotion vieressä. Toisaalta pelin parhaita hetkiä on, kun Carnby tuhoaa joukolla paholaislonkeroita ja zombeja ampumalla auton viereen jätettyä bensakanisteria.
Aivan oma lukunsa ovat pelin autoiluosuudet. Carnby kaahaa muutamissa kentissä pakoon erilaisia hirveyksiä, ja toimintaa maustetaan elokuvamaisilla, ennalta kirjoitetuilla hidastuksilla ja tapahtumilla. Ongelma on se, että peli pakottaa pelaajan tuijottamaan samat elokuvamaisuudet yhä uudestaan ja uudestaan, sillä auto-osuuksissa yhdistyvät selkäpiitä karmivalla tavalla täysin epätodellinen ajomallinnus, tallennuspisteiden puute, äkkikuolemat ja pahvista rakennetut autot.
Viimeistään ajamisen tuskaa kokiessaan pelaaja törmääkin pelin erikoiseen episodirakenteeseen. Alone in the Dark on jaettu jaksoiksi kutsuttuihin kenttiin, ja pelaaja voi pelata niitä vaikka haluamassaan järjestyksessä. Niinpä karseat autokentät voi ainakin väliaikaisesti ohittaa. Lisäksi loppuun ei pääse käsiksi, jos tarpeeksi jaksoja ei ole pelattu läpi. Jaksojärjestelmä on ihan hauska, ja edellisen jakson tapahtumia näyttävät välivideot ovat toimiva keksintö.
Pelin jaksoihin jakaminen alleviivaa kuitenkin sitä, että Alone in the Dark ei ole erityisen eheä seikkailu. Kenttien ja pulmien laatu vaihtelee villisti, ja neronleimausta seuraa usein rimanalitus. Hyvä esimerkki tästä on viemärikenttä, jossa ratkottavana on ensin pelin mainiota fysiikkamoottoria hyödyntävä pulma, jossa ongelma ja ratkaisu on tehty täysin tosimaailman logiikan ehdoilla. Tyytyväisyydestä hyrisevä pelaaja jatkaa matkaansa, ja Carnby heittää veivinsä äkkikuolema-ansaan, jonka olisi voinut ennakoida vain kuuntelemalla korvat höröllä pelin taustaääniä. Tätä uskomattomampi on kenttä, jossa pelin roisto juoksuttaa Carnbya valonheittimen ja valonaran tappajaliman avulla. Ripeästi kääntyvää valokiilaa on pakko seurata orjallisesti, mutta Carnbylla on nykypelien tyyliin massaa ja liikevoimaa, eivätkä kääntyminen ja kiihdytys suju hetkessä. Seurauksena on sarja kuolemia, kun pelaaja opettelee hiljalleen ulkoa valonheittimen liikkeet. Tämän riemun suunnitelleen pelintekijän saisi vetää alas vessanpöntöstä.
Näyttääkin siltä, että Alone in the Darkin ja Edward Carnbyn taru on tämän pelin jälkeen ohi, sillä jatko-osaa tälle tuskailulle on vaikea kuvitella. Se on todella sääli, sillä Alone in the Darkin tekijät todistivat lähinnä sen, että selviytymiskauhun kaavaa on vaikea uudistaa. Toisaalta peli vie pelottelua oikeaan suuntaan, eli poispäin pelkästä räiskimisestä. Toivottavasti monet pelintekijät tutustuvat tähän tapaukseen ja ottavat oppia hyvästä ja huonosta, jolloin pelottelu voi ehkä päästä askeleen verran eteenpäin.
Vaihtopelaaja
Kirjoittanut [pelaaja_author:914]
Pidän itseäni varsin rauhallisena ja hitaasti kiihtyvänä pelaajana. Kun siis konsolini sisuksiin vasta äskettäin lataamani peli saa minut turhauttavan ja lähes epätoivoisen raivon valtaan jo ennen varsinaisia alkutekstejään, ollaan selvästi puolin ja toisin vaikeuksissa. Alone in the Dark yrittää liikaa, se sisältää aivan liikaa puolitiehen jätettyjä hyviä ideoita ja lajityyppinsä helposti tunnistettavia kompastuskiviä. Vaikka pelin tekijät ovat toki saaneet mukaan monta kiinnostavaa ja omaperäistä ideaa, menettävät ne sädekehänsä ärsyttävän huonon pelattavuuden, pelaajan suoranaisen kiusaamisen ja ristiriitaisen tunnelman takia.
Pelin alku tempaa tarinansa osalta varsin mukavasti mukaansa. Kuitenkin jo heti ensimmäisessä kohtauksessa pelaajan naksutteluksi taantunut Edward Carnbyn pakollinen silmien räpyttely, nihkeät kamerakulmat ja kantapään kautta oppimista korostava toiminta saavat kaikki toivomaan jotakin irtiottoa selviytymiskauhun peruselkeistä. Fysiikkamoottorin kanssa kikkailu, näyttävät pyrotehosteet ja muutama näppärä pulmanratkaisu eivät kuitenkaan riitä tekemään Alone in the Darkista seuraavan sukupolven suunnannäyttäjää.
Alone in the Darkin palaviin raunioihin on jonnekin syvälle kadonnut yksi viime vuosien mielenkiintoisimmista nimikkeistä. Valitettavasti tällaisenaan peli ei vain lunasta murto-osaakaan niistä odotuksista, joita me sille asetimme. Se omaa omat harvat hetkensä, mutta niiden väliin jää yksinkertaisesti aivan liikaa hammasten kiristelyä, ärräpäitä ja turhautumisesta johtuvaa lattian poljentaa.