Klassikko vetäistiin viemäriin
Alone in the Dark oli aikoinaan hyvä pelisarja. Vuonna 1992 julkaistu ensimmäinen osa oli 3D-kauhupelien pioneeri, joka oli myöhemmän Resident Evilin esikuva. Eihän se täydellinen ollut, näin jälkiviisasteltuna. Kömpelöintiä riitti ja osa kauhusta taisi tulla siitä, kun kamerakulmat olivat mitä sattuu ja päähenkilöitä oli vaikea ohjata tarkasti.
Silti se toimi, pelotti ja kauhistutti, aivan oikeasti. Seikkailun miljöö oli klassisen pelottava, Lovecraftin Cthulhu-myytosta ammennettiin kauhakuormaajalla ja herranjestas, että Jukka sätki. Ne äänet, kohtaukset ja hirviöt, se tarinankerronta. Se on peli, jota kelpaa muistella.
Sittemmin AitD sai jatko-osia, jotka luisuivat 2000-luvun puolella jyrkästi alaspäin, eikä elokuvassakaan ole kehumista. Alamäestä huolimatta en silti kyennyt kuvittelemaankaan, kuinka törkeästi klassista pelisarjaa voitaisiin vielä raiskata. Alone in the Dark: Illuminationissa ei ole jäljellä mitään pelisarjassa 1992–2008 olleesta fiiliksestä tai tarinankerronnasta, vaan se on täysin geneerinen ja kamala räiskintäpeli.
Väitän jopa, että Pure FPS -studio on alkujaan tehnyt nettipelattavaa yhteistyöräiskintää, jonka päälle vain lyötiin Alone in the Dark -leima. Harmi sekin, ettei studio ole tehnyt tähän päivään mennessä ensimmäistäkään peliä, jonka voisi leimata edes huonoksi. Huono olisi sentään tästä monta askelta ylöspäin.
Illumination on ytimeltään yhteistyönettipeli, jonka kenttiä voi tahkota myös yksinpelinä. Kentät avautuvat yksi kerrallaan, kunhan vain jaksaa väkisin vääntää jokaisen pitkän ja tallennuspisteettömän tason loppuun saakka. Sitten taas räiskitään seuraavan tason läpi aivokuolleiden, tyhjästä selän taakse umpitunneliin ilmestyvien hirviöiden öristessä saattajina.
Tallennuspisteettömän? Aivan, välitallennuksia ei tunneta. Kuole ja aloitat aivan, aivan alusta. Se ei ole herkkua, kun pelaaminen koostuu yksinomaan edestakaisesta kävelystä, kun romua pitää raahata paikasta toiseen. Tahti on tylsistyttävän verkkainen, sillä sankarit väsyvät jo muutaman hölkkäaskeleen jälkeen. Siihen päälle hahmojen epätarkkaa ja liukasta ohjausta ja perusmälsää ammuskelua, niin kaikki peruselementit ovat aivan kateissa. Hahmoja on siis useita – metsästäjä, noita, pappi ja pioneeri –, mutta ne ovat samaa tuubaa kaikki.
Illumination ei herätä vaaran tai kauhun tunnetta. Se on pikemminkin koomisen munaton räiskintä, joka yrittää olla Alan Wake, mutta epäonnistuu joka tasolla, jopa ”valo satuttaa hirviöitä” -mekaniikan lainaamisessa. Yleinen kälyisyys ja rumuus korostuvat lukemattomien bugien ja häröilyjen myötä, mutta suljettujen ovien läpi valuvat zombiet, sekoileva räsynukkefysiikka ja seiniin uppoavat esineet kadottavat huumoriarvonsa nopeasti. Kiitokset myös äänisuunnittelijalle: hänen mielestään on ihan okei, jos luolaston toisessa päässä olevan pedon örinät kuuluvat kaikkialla yhtä kovaa.
En ole vuosikausiin kohdannut peliä, joka olisi näin vastenmielinen. Ragequittien jälkeen etsin jo huijauskoodeja ja traineria, sillä en vain enää jaksanut. Muutaman päivän tauko kuitenkin palautti voimia sen verran, että sinnittelin eteenpäin hampaat irvessä. Kyllä kannatti, sillä lopulta vastaan tuli seikkailun hienoin hetki: kenttä, jolle peli unohti spawnata vihollisia.
Ja moninpeli? Nolla palvelinta, nolla pelaajaa.